Se ei ollut mikään tavallinen teatteri-ilta. Tarkoituksenani oli katsoa huvinäytelmää, mutta se muuttuikin tragediaksi…

Elettiin vuoden 1831 kesää New Salemissa. Oli aurinkoinen kesäilta, kun kävelin pitkin Bourbour’s katua ja vastaani tuli iloisia ihmisiä nauttien toistensa seurasta. Yllättäen kuulin takanani kun varttuneempi nainen kiljaisi, kun riuhtunut hahmo juoksi kohti Gregory’s kauppaa kädessään naisen perintökoru. Tunsin pakottavaa tarvetta toimia sankarina, jolloin lähdin riuhtuneen hahmon perään. Tullessani kaupan sisälle huomasin, että kauppias oli ehtinyt ottaa hänet kiinni, mutta otettuaan korun päästänyt hänet lähtemään takaoven kautta. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui virkavalta, joka kyseli, oliko kukaan nähnyt plantaasilta karannutta tummaihoista miestä, jolloin kauppias astui esille pitäen naisen korua kädessään, mutta vilpittömin silmin hän sanoi miehen jo ehtineen paeta. Virkavalta kiitteli avusta. Ehdin jo hetken unohtaa, miksi olin lähtenyt käymään kylän kaupassa. Kaupassa oli tapahtuman jälkeen odottava tunnelma, jolloin kauppias päätti keventää tunnelmaa kertomalla vitsin. Hässäkän jälkeen kävelin totuttuun tapaan lehtihyllylle, mutta minua odotti vain tyhjä hylly. Kauppias loi tuttavallisen katseen minuun ja tuli kohti minua ja kysyi, oliko jokin hätänä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen vastasin, että olin tullut hakemaan päivän lehteä, mutta huomanneeni niiden olevan jo loppu. Kauppias totesi niiden loppuneen nopeasti, sillä uutisissa oli ollut paljon mielenkiintoista juttua intiaaneista ja heidän barbaarisesta elämäntavasta, mikä sekä kauhistutti että kiehtoi monia. Samaan hengenvetoon hän totesi, että voi kertoa päivän muistakin uutisista, jos minulta vain liikenisi aikaa. Illan kuluessa olimme sulkeneet kaupan, kulkeneet pitkin kauniin New Salemin katuja ja vaihtaneet aatteita huomaten olevamme samalla aaltopituudella. Lähtiessäni kauppias huutaa perääni kysyen nimeäni ja huomaan vastaavani heleänä äänenä: ”Max Bloom!” ja tajuavani, että hänen nimensä jäi selvittämättä.

Vuoden kuluttua lähdin ostamaan päivän lehteäni toivoen törmääväni mukavaan kauppiaseen, juttutoveriini. Kauppaan astuessani huomasin tiskin takana seisovan tuntemattoman henkilön. Nappasin lehden ja lähestyin kassaa maksaakseni ostokseni, kunnes kysyin missä vahva ja isokokoinen myyjä oli. Mieleni veti apeaksi, kun sain kuulla niin mukavan kauppiaan lähteneen vapaaehtoiseksi sotimaan intiaaneja vastaan isänmaan puolesta, mutta tunsin pientä ylpeyttä sisälläni.

Oli kulunut 28 vuotta siitä, kun viimeksi olin käynyt Gregory’s kaupassa. Kihloihin mentyäni lehden ostamisesta tuli ikään kuin kihlattuni tehtävä. Eräänä iltana luimme etelän kihlattuni kanssa nojatuolissa lehteä, kunnes Taylor näytti lehdestä uuden pohjoisen presidentin kuvaa, josta Taylor ei ollut yhtä mielissään kuin minä. Taylorin mennessä nukkumaan jäin tuijottamaan kuvaa, joka muistutti minua menneestä, mutta silloin en muistanut, kuka kyseinen henkilö oli ja eikä hänen nimensäkään kuulostanut tutulta.

Huhtikuun neljäntenätoista päivänä vuotta 1865 päätimme lähteä Taylorin kanssa Washingtoniin katsomaan Laura Keenen näytelmää, jota monet tuttavamme olivat niin vuolain sanoin kehuneet. Teatterin eteen oli kerääntynyt paljon ihmisiä odottamaan jotakin. Epäilimme aluksi Taylorin kanssa, että joku filmitähti oli vähintäänkin tulossa katsomaan samaa näytöstä. Naiseni tuntien tiesin hänen kysyvän vieressä seisovalta daamilta, mistä oikeasti oli kyse. Daami vastasi, että maamme arvovaltaisa presidentti oli saapunut vaimonsa kanssa katsomaan vuosisadan näytelmää.

Olimme ostaneet lippumme ennakkoon, joten pääsimme pitkähkön jonon ohi ja saimme takkimme naulaan, jonka luota avulias pikkolo ohjasi meidät aitioomme. Vastapäätä meitä istui itse presidenttipari, jolloin katsahdin kohti presidenttiä ja tajusin hänen olevan minun isokokoinen kauppiaani New Salemista vuosien takaa. Ehdinkö edes tajutakaan mitä havaitsin, kun teatterissa kaikui kammottava laukaus, ja presidentti ja minä vaihdoimme viimeisen vuosien saatossa pysyneen tuttavallisen katseen.

Viikon kuluttua Amerikan kansaa oli kokoontunut rautateiden varsille hyvästelemään presidenttimme. Tunnelma oli haikea ja kunnioittava. Junan kulkiessa ohitseni muistan ajatelleeni: ’’Muille hän oli herra presidentti. Minulle hän oli Abraham.’’

M & M