Elämäni keskipisteessä, löysin itseni metsästä, pimeästä synkästä. Sillä tieltä hyväksytyltä, matkallani hairahtunut olin.

Silloin eksyksissä, metsän siimeksissä, harhailin vaistotta, mieli vireänä taistotta.

Ah, kuinka hankala, tätä tunnetta sanoiksi onkaan pukea — mikä oli tämä metsä niin villi, rosoinen ja ankaran oloinen, joka vieläkin mielestäin, totuuden hämärtäin.

Niin täynnä katkeruutta ja mustaa, kuolemakin, siel vain sankkana kasvustaa.

Mutta totuuden itsestäni ja tarinani teille vuollan, sellaisenaan kuin sen muististani esiin puollan.

Kerron teille asioista joita näin ja koin, vakuuttaen että ne ovat totta ja toivoen niiden auttavan itseäni löytämään vihdoin etsimäni.

 

Metsässä pimeässä tähden huomasin, ja sitä seuraamaan lähdin. Kuin hypnotisoituna transsissa, tähteä kohti lähdin mä, valossa oranssissa niin utuisessa.

Se minut aukiolle laajalle johdatti, sekä ensi askeleen pimeydelle ja rakenteelliselle, paranormaalille ilmiölle, joka tajuntani sekä muistini, kaleidoskooppisen värikaaren avulla puolitti.

Aukiolla tapasin oravan pienen, jonka käpälöillä oli siemen, se minua lähestyi ja siemenen kämmeneeni painoi.

”Muista mistä tuut boi”, se sanoi ja kolmekymmentä kahdeksan astetta pyörähti, kunnes takaisin metsään lähti.

Seuraavana aukiolle tuli kärppä joka nopeasti, ystävälliseksi, itsensä totesi. Se minua lähestyi ja pienen pussin sujautti taskuuni, ”Tää ei sit saatana mee mun laskuuni.” kärppä tuohahti, nopeasti katsoi ympärilleen ja katosi, jättäen minut aukiolle yksin kanssa mielikuvani.

Samalla pien sekä rauhallinen poro jostakin, metsästä pakostakin, aukiolle laajalle hitaasti ja ylpeästi kävellä töpsötti.

Kaksi silmää minua tuijotti, toinen kristallin kirkas ja vihreä, toinen kuin meri samettista purppuraa.

Hämmästyneenä silmiäni räpäytin mä, näköni kääntyneenä, poroa silmieni edessä ei enää, polku sen sijaan metsään uusi, anteliaana minulle viittoi seuranaan kuusi.

Matkaani lähdin ja pussin taskustani otin, kutkaani pohdin ja löössin suustani heitin.

Seuraavat neljä tuntia ja kaksikymmentä minuuttia kulkiessani metsässä, yllätyksenä tieni minut Kaijonharjuun vei ja Kuution edelle missä kyltti ylhäällä ripustettu: ”Kube tänään: Vaputettu”.

 Caiossa tarinani kääntyi oudompiin syövereihin, ovella jo näin portsarin muistuttavan vanhaa parrakasta miestä joka airolla pieksi niitä, jotka hidastelivat portin edessä. Ah, kuinka tuo mies minua pelottikaan, tuskan huudot ja airon läiskymiset tahdittivat ankeaa, massan vaappumista sisälle.

Ennen kuin perääntyä ehdin, äänen tutun takanani kuulin. Kuin eteeriset kuvajaiset edessäni, nähdä pystyin omin silmin: Joakim Tervonen sekä Ville Rautio. ”Älä Kharonista välitä, helposti sisään päästään”, sanoi Jokke ja viittoi minua seuratakseni heitä. Näin Rautsin heittävän illuminati-släpit Kharonin kanssa, joka vain naurahti ja teki meille tilaa päästäksemme sisään.

Sisälle päästyämme, vastenmielinen haju syvälle aisteihini tunkeutui. Hajun tunnistin kyllä, mutta siinä oli jotain erilaista.

Tämä ilta oli täynnä petosta ja humalaista usvaa, mutta sen joukossa oli myös pienen pieni hengähdys jotain upeaa: kuin sateenkaaren värinen punainen viiva, jota seuraamalla löytäisi kultapadan.

Pysähdyimme tiskin eteen ja katsoin myyjää, sillä hän muistutti minua jostakin, mutta en millään saanut mieleeni kenestä. Näin Rautsin huikkaavan myyjälle jotain, mikä sai hänen kasvoilleen oudon hymyn ja kuulin hänen toistelevan sanaa kuckucksuhr. Myyjä antoi meille kaikille juomamme ja menimme läheiseen kulmapöytään istumaan.

Katsoessani ympärilleni olin hämmästynyt väkijoukon määrästä, miten oli edes mahdollista, että tässä pienessä ravintolassa voisi olla näin paljon ihmisiä.

”Kuka oli tuo myyjä tiskillä? Mitä tarkoittaa kuckucksuhr?” kysyin oppailtani joka sai heidät hymyilemään. ”Kuckucksuhr tarkoittaa käkikelloa”, huikkasi mies isolla parralla varustettuna ja virnisti minulle.

”Myyjänä on tänään ensimmäinen käkikellon keksijä, luonnollisesti tilasimme siis myös yhden sellaisenkin.” Jokke kertoi ja yhtäkkiä sisällä rupesi leviämään usvamainen savu.

Pöytäämme saapui erittäin vanhan näköinen malja, jossa luki ympärillä ”ken tästä juokoon, saa kaiken todellisuuden unohtaa”.

Luonnollisesti kaikki ympärilläni minua katsoivat, jopa parrakas mies joka kuckucksuhrin suomentanut oli. Yhdellä huikalla maljan tyhjensin ja samalla maailma pyörähti.

 

Kun seuraavana avasin silmäni, vaihtunut oli miljööni, vanhan baarin sijalla nyt kokonainen kaupunki.

Kuitenkin vielä sama pöytäseurueeni tuntui olleen paikalla: Jokke, Rautsi ja parrakas mies, joka uudessa valossaan näytti yhä enemmän ja enemmän Karl Marxilta. Sanoin jo kerran, vain sen voin kertoa, minkä koen nähneeni, kuulleeni ja tunteneeni - kuinka hullulta se kuulostaakin.

Katsoessani ympärille näin lisää pöytäkuntia ja jokaisesta pystyin erottamaan tuttuja hahmoja: Avicenna, Paracelsus ja Galenos yhdessä pöydässä - kierrättäen vesipiippua keskenään. Matti ja Teppo yhdessä syöden pullaa. Kopernikus, Newton, Kepler ja Brahe tuijottelivat taivaalle, siemaillen viiniä ja väittäen kovalla äänellä taivaan olevan väärä.

”Tervetuloa ensimmäiseen piiriin, täällä ovat ne vapun juhlijat, ketkä jo vuosia sitten kadonneet ovat maanpäältä” Jokke kertoi ja ympäriltäni lisää henkilöitä erottamaan pystyin: Sokrates, Platon ja Aristoteles väittelivät Thaleksen, Pythagoraan ja Heath Ledgerin kanssa kiivaasti.

Dali, Picasso ja Pollock joivat kukin kristallisesta tynnyristä indigon väristä nestettä, kun taas Monet, van Gogh ja Repin heittelivät tomaatteja valkoista seinää päin.

”Tule nuori fuksimme, matkaa on vielä reilusti ja aikaa vain rajallisesti”, sanoi Rautsi ja viittoi seuraamaan. Vielä lähtiessäni pienet henkäykset Avicennan ja kumppaneiden vesipiipusta otin, se välimatkaani nopeutti, kun vain minuutilta tuntui tuo muutaman tunnin taival.

 

Kaupungista siirtyneet olimme suuren teatterin eteen, sen jykevät puuovet ja holvikaaret uhkuivat vahvuutta ja vanhuutta.

”Ken täällä kulkekoot, nähdä saa akateemikkojen salat, ja ovet sulkekoot”, kuului jykevien ovien takaa ja sisältä paljastuikin vahva ja pitkä hahmo:

Lapinojan Kalle, tuo veteraani vanaha tiiman, kuin kuningas Midas itse, hän sisälle päästettäviä tuomitsee ja testaa. ”Noniin pojat ja sitten Jallua!” tarjosi Kalle ja yksi kerrallaan, kukin meistä hörpyn otti ja testin läpäisi.

Sisällä nähdä mä pystyin: opettajia vanhoja ja nuoria sekä erityisiä maoreja. Kaikki yhdessä lauleskellen ja nautiskellen juomistaan. Näin kulmassa Simon Bolivarin luonaan Urpilaisen Erkki, ja yhdessä he maapalloa osoittelivat ja pyörittäen sitä muuttivat.

Kallisen Maijan ma Baconia puhuttelevan huomasin, paikalla oli Tuomaskin, tuo ohjaajamme viime vuoden, joka Akvinolaisen kanssa valaistuneina, keskustellen ja luoden. Näkyjä luulin näkeväni, mut kaik’ tämä totta, ympärillään Egypti, kuollut rotta, odottamassa balsamointia juhlia varten, sen kuolema oli meille todella tarpeen.

Ilta oli jo pitkällä yössä, ei enää pysynyt laskuni vyössä, Ibn Batutan ja kapteeni Magellan, kanssa Nordenskiöldin ja kapteeni Cookin, yhdessä karttoja kaikki he katsoivat, tarjoilijalle dublooneilla maksoivat.

Syvällä teatterin siimeksessä, huoneessa viimesessä, sisällä pokeripelit pystyssä, Valburg ja Smith omassa kylässä. Nopeasti ulos minut huudoin he työnsivät, jäänyt ei tulos muutoin mua kynsimään.

Suuressa salissa jälleen ma olin, uudessa Calissa vierelleen mun tuli Lapinoja, joka kartan mulle Nordenskiöldiltä antoi, näytti punaista ristiä kartalta missä mielettömästi hiekkarantoi.

Mä viittoen ovelle näin Joken, Rautsi esimerkkiä seuraten, yhdessä Kallen osoittamaan suuntaan lähdimme, seuraavaa kokemusta etsimme.

Ulkona pysäytti meidät taiteellinen olento, sen ulkomuoto etäisesti kuin sudenkorento, meidän eteen tanssahteli ja viiniä tarjosi, ”Bacchukselta tämän tuon, lahjaksi varjosi.” Pimeys mut valtasi ja tajuntani katosi, seuraavaksi universumi minut vihdoin pudotti.

Antti Hupli