Lue ensimmäinen osa täältä http://seontottuus.vuodatus.net/lue/2014/10/karryt-osa-1

Helmikuussa 1991 minua pyydettiin oululaiseen kouluun työtehtävästä neuvottelemaan. Oulun Lyseon lukio on yksi kaupungin vanhimmista ja arvostetuimmista lukioista, ja sen kiinteistöt ovat pian kaksi vuosisataa vanhoja. Alue on Oulun keskustan idyllisintä, ja sihteeri oli puhelimessa äärimmäisen kohtelias. Tapaaminen rehtorin kanssa järjestyi seuraavalla viikolla hiihtolomasta huolimatta, joten lähdin sydäntalvella pohjoiseen töistä keskustelemaan. Rakennuksen piha oli siisti ja lumipeite tasaiseksi ajettu. Kävelin suoraan sisään ja suunnistin autioiden käytävien poikki toiseen kerrokseen ja silloiseen rehtorin toimistoon.

Rehtorina lama-ajan kynnyksellä toimi Pekka Sallinen. Pukeutuneena flanellipaitaan ja maastohousuihin, tuskin toppatakkinsa riisuneena mies katsoi ikkunasta kaupunkiin laskeutuvaa hämärää. Pöytää ei oltu siivottu lomaa varten – kansioita, papereita ja toimistotarvikkeita oli jaettu suurelle tammipöydälle epämääräisiin pinoihin. Sallinen kaivoi jostakin kupillisen kahvia ja sysäsi sen käsiini. Rehtorin toimistoa oli yritetty täyttää arvokkaalla akateemisella sisustuksella: jalopuuhuonekaluja, muotokuvamaalauksia instituutioiden merkkimiehistä, kirjahyllyjä pullollaan hyvin sidottuja ja harvoin luettuja niteitä. Huoneen takka näytti täysin käyttämättömältä, ja epäilin johtikohan sieltä edes hormia. Rehtorin luonteesta kieli enemmän muutama huomaamattomasti sijoitetut luontomaalaukset, täytetty jättiläishauki oven yläpuolella sekä eräästä pöytälaatikosta ulos pursuavat erälehdet ja partiotarvike-katalogit.

Istuunnuttuani vierastuoliin pöydän eteen ja maistettuani kahvia – pannukeitettyä ja erinomaista – arkipukeutunut viiksekäs rehtori meni suoraan asiaan. ”Herra Kajunen, pahoittelen jos olitte viettämässä lomaanne, jouduin itsekin keskeyttämään pilkkiretkeni, mutta minulla on eräs eriskummallinen ongelma, jonka ei siedä antaa odottaa. Toimistoni, tämä missä me nyt olemme, taitaa olla riivattu. Perkeleestäkö minäkö tiedän mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta se ajaa minut hulluksi. Voitteko te tehdä asialle jotakin?”

”Todennäköisesti en”, kerroin Salliselle totuudenmukaisesti, ”yleensä paranormaaleille ilmiöille ei voi tehdä mitään. Ne ovat asioita, jotka tapahtuvat eräänlaisten tuntemattomien luonnonlakien mukaan, ja niitä voi yrittää arvailla ainoastaan parhaissa tapauksissa, estää ani harvoin. Olen toki nähnyt esimerkiksi ihka-aidon shamaanin keskustelevan rauhattoman hengen kanssa, mutta rituaali pelotti haamun lisäksi myös naapurit ulos talosta. Millaisesta kummituksesta on kyse?”

”Noh, oikeastaan toivoisin, että täällä olisi joku kahleita kalistava entinen oppilas tai kuurankukkia ikkunoihin puhaltava henki”, rehtori kertoi tuoliinsa istahtaen ja takaraivoaan raapien. ”Tai edes lakanaan pukeutunut lehtori. Kajunen, juttu on nyt niin, että täällä kummittelee eräs esine. Puutarhatyökalu, jumalauta! Sanalla sanoen kottikärryt, jotka tällä hetkellä lojuvat vajassa toisella puolella tonttia.”

”Eriskummallista tosiaan on.” myönsin puolirehellisesti. ”Aloittakaapa tarinanne alusta saakka.”

”Viisi vuotta tätä on nyt jatkunut, virkaan tulostani – ja rakennuksen peruskorjauksesta – asti! Ja aina talvisin. Aina kun on niin kylmä, etteivät Saksasta länteen valmistetut autot lähde aamuisin liikkeelle, kuten tänä aamuna, ja viime viikolla, löydän nämä pirun kottikärryt seisomassa toimistossani. Aluksi pidin tätä vitsinä, mutta harvalla riittää huumori näin pitkään. Ainoastaan talonmies ja minä tiedämme asiasta ja kunhan tapaat Timon niin ymmärrät, ettei hänen luonteellaan tällaisia metkuja suunnitella. Mitä syytä hänellä olisi tätä jatkaa?”

”Ketkä muut tietävät tästä ilmiöstä?” kysyin.

”Timppa ja minä. En kertonut yksityiskohtia edes teidät kutsuneelle sihteerille.”

”Kukaan muu ei ole huomannut ylimääräisiä kottikärryjä sisätiloissa? Viiden vuoden aikana?” utelin, aavistuksen skeptisenä.

”Heh, muutamaan otteeseen ehkä. Henkilökunta ja oppilaat, jotka ovat jostakin käsittämättömästä syystä olleet etuajassa, ovat nähneet minut pari kertaa raahaamassa kärryjä alas portaikkoa. Useimmiten Timo hoitaa homman rutiinilla, kun pakkaset paukkuvat kunnolla. Pieni hullun maine sopii minulle, tiedän, etten muutenkaan ole erityisen kirjaviisas rehtoriksi. Vitsailkoot oppilaat myöhemmin, että lukioaikana reksillä oli toimistossaan haulikko ja stressaantuneena juoksi aamuisin ympäri koulua kottikärryjä puskien. Korjausten valmistuttua soitin eräänä heikkona hetkenä poliisinkin paikalle, mutta heidän mielestään kyseessä oli kepponen koska mitään ei oltu ryöstetty eikä kunnollista tutkimusta koskaan aloitettu. Tänä aamuna olin tosiaan menossa pilkille ja oli turkasen kylmä, joten päätin tarkistaa teoriani kylmyyden yhteydestä kottikärryihin. Tässä sitä nyt ollaan, herra Kajunen, ja jos tälle ei voi mitään, haluan ainakin selityksiä.”

”Tämä selvä. Kuvailunne mukaan kottikärryt vain ilmestyvät”, ajattelin ääneen, ”mutta jääkö niistä jälkiä? Jalan- tai pyöränjälkiä mattoihin tai lumeen?”

”Ei. Kärryjen ilmestyessä ulkona on useimmiten lunta eikä ole mitään jälkiä kärryjen työntämisestä tai työntäjästä.”

”Kottikärryt ovat aina samat?” Olin jo alkanut tehdä muistiinpanoja lehtiööni.

”Kyllä, aina sama muinainen laitos, käsin tehdyt isot, komeat puukärryt. Talonmiehellä on useita kottikärryjä, mutta nämä ovat ainakin sodasta selvinneet – koulusta on sota-aikana otettu eräs kuva, jossa kärryt komeilevat.”

”Ovatko ne aina aamuisin tyhjät? Siis ilmestyessään”, kyselin, ja tunsin aidosti kiinnostuvani tapauksesta.

”Useimmiten, mutta muutaman kerran jotakin on ollut. Tarkistin ennen lomalle lähtöä havaintoni.” Rehtori Sallinen kumartui ja kaiveli pöytänsä laatikostosta suuren kalenterikirjan. ”Säilytän kalenterini ja olen tehnyt merkinnän aina kärryjen ilmaantuessa. Säästää päiväkirjan pidolta. Kolmekymmentä havaintokertaa kokonaisuudessa viiden vuoden ajalta, kesäkuusta '86 helmikuuhun '91. Useimmiten perjantaisin, mutta aina loppuviikosta. Aina yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Vuonna 1986 syystalvella kärryissä oli neljännesmotti koivunhalkoja. Koeajoin silloin uudelleenrakennetun takkani tuossa ja hyvin lämmittivät toimistoa viikon. '88 maaliskuussa menetin malttini, soitin poliisille ja sain tältä haamulta palkaksi lastillisen hevosenpaskaa! Pari vuotta pidin tätä sitten taas temppuiluna ja viime viikolla kärryt olivat kukkuroillaan uutta lunta.”

”Lunta?” Tein merkinnän. ”Vai jäistä vettä? Sulamista ei ollut vielä tapahtunut?”

”Lunta, joka valui vetenä lautojen välistä kun Timo kantoi vehkeen alas portaikkoa. Matot kuivuivat ennen pitkää, mutta pistihän se miettimään. Lunta meillä on, mutta lähimmät koivunhalot ovat varmaankin talonmiehen asunnon saunassa eikä häneltä kuulemma ole viety mitään. Hevosenlannasta en viitsi edes puhua. Olen aivan varma, että tässä ei ihminen vetele naruista! Koko juttu on niin pikkumainen ja hölmö. Millainen huumoriveikko jatkaa tätä vuosien ajan? Ja miten muka isot kottikärryt raahataan ulos lukitusta vajasta, saadaan kolmen lukitun oven läpi. Valvoin itse peruskorjausta ja olen koputtanut vielä lattiat ja seinätkin salaovien varalta.”

”Mm. Tämä kuulostaa epätavallisen vakavalta spontaanilta bi-lokalisaatiotapaukselta”, totesin ja pääsin kerrankin pätemään. Juttu alkoi hahmottua. ”Tunnetaan myös ETUna.”

”Anteeksi kuinka?”

”Ee-Tee-Uu:na. Esineinä Tilan Ulkopuolella. Toiseksi yleisin paranormaali ilmiö dejá vun jälkeen eikä tälle ole yhtä hyvää selitystä psykologian puolella. Pienet, erityisesti metalliset, esineet katoavat ja ilmaantuvat uudelleen toisaalla tai häviävät maailmasta kokonaan. Useimmat ovat kokeneet sen, mutta tavallisesti ihmiset syyttävät omaa huolimattomuuttaan. Sakset, kynät, avaimet, kolikot, työkalut ja niin edelleen. Juuri sellaisia asioita, joista vauvan tai apinan voisi olettaa kiinnostuvan, pieniä ja metallisia ja kiiltäviä. Katoaminen ilmenee yleensä vasta silloin, kun esinettä kaivataan. Yleensä tavarat löytyvät jostakin läheltä, toisen takin taskusta tai kylpyhuoneesta tai juuri siltä pöydännurkalta, josta vilkaisimme varmasti juuri hetki sitten. Joskus se olikin jääkaapissa tai postilaatikossa. Mutta kelle näistä asioista voi kertoa? Uskovatko kollegat tai ystävät? Sitä vaan nolaisi itsensä ja tuntisi olonsa idiootiksi jonkin täysin mitättömän asian takia. Ja siksi useimmat pysyvät vaiti ja jonkin ajan kuluttua herra Virtanen päättää, että asia todellakin oli niin, että herra Virtanen sujautti auton avaimet vahingossa pakastimeen edellisenä iltana. Toki niin tapahtuukin ajoittain. Maahiset eivät varasta jokaista yöpöydälle jätettyä sormusta. Mutta silti näin tapahtuu melko usein, vaikka tämä ilmiö iskee toisiin ihmisiin useammin kun toisiin. Niin tai näin, en ole koskaan itse todistanut, että kottikärryjen kokoinen esine bi-lokalisoituisi spontaanisti. Sanoitteko että kottikärryjä kuitenkin säilytetään jossakin vajassa?”

”Vajassapa hyvinkin,” sanoi Sallinen. ”Sehän tässä onkin outoa. Kärry on aivan kouriintuntuva esine. Se ei muutu kurpitsaksi keskiyöllä tai hajoa sumuksi auringonvalossa. Enkä ainakaan itse ole nähnyt sitä ajelemassa ympäriinsä yksinään. Talonmies ja talkoohommia tekevä muu väki käyttävät sitä säännöllisesti ja se pitää sepeliä ja tavaraa aivan hyvin. Haluaisitteko nähdä ne vaikka heti?”

Työkaluvaja oli korttelin sisäpihalla, lukion toimistosiiven kyljessä. Sallinen oli ottanut avaimet mukaansa vahtimestarin toimistosta, mutta ne osoittautuivat turhaksi. ”Katsohan, Timo on paikalla,” rehtori sanoi, osoittaen salmiakkikuvioituun villapaitaan ja rivonpunaiseen pipoon pukeutunutta harmaantuvaa, rotevaa miestä, joka oli juuri tekemässä halkoja. Kirves heilui ja suuretkin pöllit lohkesivat vaivattomasti. ”Timppa on meidän vakituinen talonmiehemme, olenkin maininnut hänestä. Hän on ollut täällä töissä kaksikymmentä vuotta ja risat – minä olen hänen neljäs rehtorinsa. Tullessani taloon töihin hän kertoi minulle, että kottikärryt olivat olleet täällä häntä kauemmin. Kun nämä ilmestymiset alkoivat, hän paljasti edeltäjänsä maininneen ilmiöstä... Sodan jälkeen ja aina hyytävinä aamuina.”

Timo Tommila paljastui stereotyyppiseksi talonmieheksi enkä aio muuttaa tätä tarinaa oululais –tai duunarivitsiksi kopioimalla hänen murrettaan tai puheenaiheitaan. Muutaman härskin vitsin jälkeen mies näytti minulle paljon puhutut kottikärryt ja veti ne esiin vajan seinään rakennetun kolmitasoisen hyllyn alta. Kärryt olivat epätavallinen suurikokoinen, tehty karkeasti ja vankasti kovasta puusta, ilmeisesti koivusta. Kärryjen pyörä oli myös puuta, jonka ympärille kiertyi vankka, käsintaottu rautavanne. Kottikärryt oli valmistettu yksittäiskappaleena ja käsin, vaikka lähemmäs vuosisadan vanhat pihanhoitotyökalut olivat harvoin käyttökelpoisia. Koostaan ja iästään huolimatta kärryt olivat suhteellisen kevyet ja yllättävän näppärät hallita. Kuljin lumisella pihamaalla kärryjen kanssa hetken aikaa, autoin talonmies Tommilaa tekemään reissun saunalleen halkolastin kanssa ja ajattelin tapausta. Sallinen seurasi mukana ja puhui minulle ja talonmiehelle pilkkikalastuksen, metsästyksen ja laadukkaan konjakin iloista. ”No niin”, sain sanottua lopulta, ”jos ollaan aivan rehellisiä, minulla ei ole aavistustakaan, miten tästä ilmiöstä voisi saada jotain irti, niin mielenkiintoinen kuin se onkin. Eikö näitä kärryjä voisi vain pistää paloiksi ja polttaa?”

”Säälihän näin hyvää kalua olisi rikkoa”, hymähti Tommila. ”Uudet samanmoiset maksavat ainakin sata markkaa ja laatu on taatusti pykälää huonompaa!”

”...ja se tietysti rikkoisi koulun budjetin?” Utelin piruillen huomatessani talonmiehen äänessä terveen annoksen mustaa huumoria.

”Noh, onhan sitä yritetty,” Sallinen myönsi lopulta. ”Hevosenjätöstempun jälkeen. Ei se pala. Eikä hajoa. Timolle ja parille hänen kaverilleen annettiin lupa käyttää kaikkia keinoja kärryn tuhoamiseen. Yhden juhannuskokon ja kolmen vannesahan jälkeen kärryt olivat yhä samassa kunnossa.”

”Eräs kaverini sai kätensä jumalauta sijoiltaan, kun yritti hakata kirveellä. Humalassa kipu ei haitannut, mutta käsittämättömän kivettynyttä puuta tämä kyllä on. Ja näyttää eloisalta.” Tommilla kopautti kärryihin muutaman kerran. Puulta kuulosti.

”Ja eräänä iltana veimme kärryt kahdestaan pakettiautolla Hailuotoon.” Sallinen jatkoi tunnustustaan. ”Ajoimme tämän perkeleen suoraan suonsilmäkkeeseen. Löysimme sen tuolta hyllyn alta kun palasimme. Menimme seuraavana päivänä uudelleen lauttamatkalle ja nakkasimme laitteen kyydistä mereen. Sama juttu.”

”Molskahti kyllä, mutta ei tullut kastuneena kotiin”, totesi talonmies.

”Haittaako jos minä yritän?” Kysyin. Jätin sahan rauhaan, mutta hakkasin antaumuksella kirvestä kärryjen puuhun. Kipinöitä lensi, kättäni alkoi muutaman iskun jälkeen särkeä eikä kottikärryihin tullut naarmuakaan. Kokeideni päätteeksi vein kärryt ulos, kaadoin niiden pohjalle puolikkaan pullon parafiiniöljyä ja nakkasin tulitikun perään. Öljy paloi, mutta kottikärryt eivät. Pimeä oli jo laskeutunut ja päätimme palauttaa laitteen takaisin vajaan, hyllyn alle. ”Herra Tommila”, kysyin toiselta miehistä, ”te olette olleet täällä töissä pitkään. Onko teillä mitään tietoa tästä asiasta? Osaatteko kertoa jotain tarinoita kottikärrystä – tai rakennuksen historiasta?”

”Kyllähän se oli täällä jo minun tullessani kesähommiin vuonna 1968. Tein apupojan hommia, varsinaisena talkkarina toimi vanha Salminen vielä silloin, mutta hän ei koskenutkaan kärryihin.” Päätimme alkaa kävellä takaisin sisälle koulun tiloihin ja laitoimme alakerran opettajanhuoneen kahvinkeittimen porisemaan. ”Hän sanoi, että parempi olla kajoamatta niihin. Kertoi kerran pari kaljaa ottaneena, että kärryihin ei kosketa, ettei se herää ja tajua lähteä kylmää pakoon, kuten sillä sodan aikana oli kuulemma tapana tehdä. Muistin jutun vasta kun tämä kärrykaruselli alkoi, mutta sitä ennen pidin juttua vanhan juopon kummitustarinana. Siinä kaikki, mutta eipä tuo kärryjen pieni kanniskelu kenenkään elämää pilaa.”

Joimme kahvit ja söimme muutamat turhan kauan kaapissa maanneet piparit. Talonmies kertoi menevänsä eukkonsa kanssa saunaan ja viinaa juomaan, mutta minä ja Sallinen menimme takaisin yläkertaan, rehtorin toimistoon. ”Oletko kysynyt keneltäkään sodanaikaisista tapahtumista kärryihin liittyen?”

”En”, rehtori pudisteli päätään. ”minut tunnetaan hieman erikoisena miehenä, mutta en ala puhumaan kummitusjutuista vanhoille akateemikoille tai nuorille tutkijoille. Sellaiset puheet muistuvat ihmisten mieleen, kun mietitään päteviä henkilöitä tiettyihin virkoihin.”

”Minulla ei ole moisia huolia,” totesin. Päätin vielä varmistaa jutun autenttisuuden: ”Haittaisiko teitä, jos viettäisin yön toimistossanne? Lehdessä mainittiin, että yöstä pitäisi tulla kylmä ja tuulinen.”

”Niin, olin itsekin ajatellut samaa”, Sallinen myönsi hieman nolona. ”Olen ajatellut tehdä niin yksinkin, mutta suoraan sanoen kärryt pelottavat minua julmetusti. On haulikkoa ja on nähty hirveä ja karhua ryntäämässä ukkoa päin, mutta ihan rehellisesti ajatus siitä, että yksin ja pimeässä kohtaa ne kottikärryt – ja niiden ajajan – rymistelemässä ylös portaita on vain liikaa.”

”Ei mitään hävettävää,” selitin rehtorille. ”On typerää kohdata tuntematon suin päin. Voisin kertoa omista kokemuksistani, mutta taidan jättää sen vähän rauhallisemmalle hetkelle.”

Sinä yönä teimme olomme kotoisaksi rehtorin toimistossa. Sekä rehtorin tuoli että pieni odotussohva nurkassa olivat yllättävän mukavia ja saimme molemmat otettuja pieniä torkkujakin. Pekka Sallinen laittoi takkaan valkean ja kaivoi jostakin kaapista kahvipannun, jonka hän viritti näppärästi tulen ylle. Ruokalan jääkaapista löysimme voileipätarpeita eikä paksujen ikkunoiden takana vellova hyytävä myrsky koskettanut meitä millään tavalla. Joskus aamuyön aikoihin valpastuimme aavistuksen ja Sallinen aloitti rupattelun: ”Tulee teillekin varmaan aikamoinen pettymys, jos nyt mitään ei tapahdukaan.”

”Enpä nyt sanoisi”, vastasin hymyillen, ”olen viettänyt paljon aikaa tällaisilla yövartioilla ympäri Eurooppaa ja paikkana tämä on todella mukava. Useimmiten ensimmäisenä yönä ei tapahdu mitään ja harvoin toisella tai kolmannellakaan. Ja joskus pettyminen on parempaa kuin totuuden kohtaaminen. Yliluonnolliset ilmiöt eivät tule kutsusta eivätkä todellakaan pysy aina narun päässä. Mutta olosuhteet ovat tänään kohdallaan. Kärryt ovat olleet viime aikoina liikkeellä, yö on kylmä ja tuuli piiskaa lunta ikkunaan siihen malliin, ettei kaupungin valoja edes näy kunnolla.”

   

Puhelimme ja kuuntelimme klassisen musiikin konserttia Ylen Radio Suomesta. Olin juuri nousemassa radion luokse ja kuulostelemaan mitä muilta kanavilta kuuluisi, kun kuulin äänen ja väänsin äänirullan nollille. ”Ssh!” sihaisin. Nyt me molemmat kuulimme sen.

Toimiston käytävältä kaikui matala, koliseva jyske. Raudan ja puun tasainen jylinä lähestyi meitä tasaisen hitaasti ja äänen lähestyessä pystyin erottamaan siitä raskaskenkäisten askelten rytmin. ”Joku tai jokin on työntämässä sitä”, kuiskasin rehtori Salliselle. Valot olivat päällä, hiillos paloi tulisijassa, mutta Pekka Sallisen hampaat kalisivat ja kädet puristivat hiilihankoa rystyset valkeana.

”No niin, avataan ovi ja hoidetaan homma!” Sallinen ärähti.

”Malta nyt”, sanoin ja tein käsilläni rauhoittavia eleitä. ”Kärryjä ollaan ajamassa tänne, ei mitään-” Rautavanteisen pyörän jyske ja raskaat askeleet pysähtyivät toimiston isojen kaksoisovien ulkopuolelle. Sallinen syöksyi ovien luo ja repäisi ne auki. Parhaaseen Hollywoodin tyyliin jokainen lamppu huoneessa välähti ja sammui. Rehtori Sallinen huusi pelosta ja vimmasta. Yritin juosta ulos huoneesta pimeään käytävään. Juoksuni pysäytti ensiaskelillen mahdoton kylmyys, joka tunkeutui luihin ja ytimiin, salpasi hengityksen ja imi voiman jaloista. Lyyhistyin maahan ja takanani Pekka Sallinen romahti myös, kompuroi päälleni ja kuulin hiilihangon kolisevan maassa. Yhtäkkiä kohtaus oli ohitse ja saimme jälleen vedettyä henkeä ja noustua istumaan.

Valot syttyivät, ja huoneen keskellä, täsmälleen Sallisen mahonkisen työpöydän päällä, näimme raskastekoiset, puiset kottikärryt.

teksti: Petri Karikko

kuva: Mirja Mustapirtti