Juhlavuoden Vulcanalia some-vastaavan silmin, ja hämärien muistojen kohdalla mieltä kirkastaa niin sanottu oikea käsi.

Ennen varsinaista juhlaa tiimalaiset kokoontuivat tuttuun tapaan, tuttuun paikkaan etkoilleen. Tiimalaisten komea violetti väri sai taas vallata Oulun Linnasaaren kärjen alueen. Puheenjohtajan puheen jälkeen alueelta kaikui Tiiman virsi kyytipoikanaan lämmin kuohuviini. Niin vanhat kuin uudetkin tiimalaiset kokoontuivat virren päätteeksi parijonoon tutustumaan toisiinsa. Veteraanit ja muut ei-niin-halukkaat-leikkimään siirtyivät taka-alalle, vaikka toinen tiimalainen yrittikin houkutella toista tiimalaista leikkiin mukaan. 

Etkoni muistikuvat ovat kuitenkin varsin hämärät - kiitos ystäväni, Hannibal! Viini saa kummasti ihmisen julistamaan ystävästään maailmanparantajan, ja ihmettelemään maailmaa ja elämän salaperäisyyksiä aina Oulun siltoja myöten. (Pitäisi kait tehdä kandi pienessä maistissa.)

Etkoilut jatkuivat vielä, kun ystäväni kanssa poistuimme jatkamaan matkaa kohti pääpaikkaa. Jostain kumman syystä en muista välimatkaa etkoilta Ouluhallin edustalle. Tuntui kuin olisimme siirtyneet portaalin kautta toisesta paikasta toiseen. Kuitenkin saavuttua varhain paikalle säästyimme hermoja raastavilta jonoilta. Sisälle päästyämme suuntasimme yliopisto-opiskelijoina vaistomaisesti baaritiskille, mistä tarttui matkaan juomaa sitä edes tarkemmin harkitsematta taikka ajattelematta.

Maagisten Teekkaritorvien soidessa pöydän ääreemme saapui iloinen teekkari. Parin sekunnin tuntemisen jälkeen julistin kyseisen teekkarin ”hienoksi ihmiseksi” ja ostimme muitta mutkitta Teekkaritorvien haalarimerkin. Hyvä bisnes myydä humalaisille merkkejä! 

 

Ennen varsinaista h-hetkeä OYY oli järjestänyt iloisen kuvauspisteen, missä opiskelijat pääsivät pelleilemään erilaisten naamioiden kanssa. Pöydän äärestä kuvauspisteelle oli kovin lyhyt matka, mutta siinäkin ajassa ehti tapahtua. Punaviini sattui läikkymään villapaidalle - mutta sehän on vain merkki onnistuneesta illasta! Kuvauspisteestä suuntasimme fiilistelemään Stepa & Are-rap-duon tahtiin ja moikasimme vastaantulevia tiimalaisia.

 Lopulta odottava tunnelma valtasi Vulcanalian alueen, kun lavalle saapuivat illan juontajat. He nostattivat yleisön fiilistä ja juhlapaikan tunnelmaa onnistuneesti. Päänikin alkoi selkiytyä, mikä tuki illan tavoitetta: ”Muista illasta edes Anssi Kelan keikka!” Kelan noustessa lavalle tunnelma alkoi olla huipussaan - niin huipussaan, että Kelan kitaran kieli katkesi. Keikka oli jotain sanoinkuvaamatonta! Joka kappaleen kohdalla koko valtava yleisö lauloi Kelan tahtiin. Yleisö oli onnesta sekaisin (taikka Kuningas alkoholista). Siinä me, tulevaisuuden toivot, huusimme yhteen ääneen toistaen: ” Me voidaan muuttaa maailma!”  (Voidaanko?)

 

Kelan keikan jälkeen porukka alkoi siirtyä pikkuhiljaa seuraaviin kohteisiinsa. Matkalla kohti jatkopaikkaa, tuota mystistä Rummers’ Clubia, ihailimme ystäväni kanssa yön taivasta, missä revontulet loimusivat Vulcanalian juhlavuoden kunniaksi. Tapasimme klubilla uuden tuttavan, Captain Morganin, joka kovasti poltteli silmiämme. Tanssilattialla tanssimme kuin viimeistä päivää ja moikasimme ilolla Hemulin värisiä tovereitamme. Vulcanalia, joka oli sata kertaa parempi kuin edellisensä, päättyi aamuyöstä sammuneena sänkyyn. Olipahan onnistunut ja ikimuistoinen ilta!

Miia Merikukka

Praavdan some-vastaava