Lue toinen osa täältä http://seontottuus.vuodatus.net/lue/2014/10/karryt-osa-2

Tein koulun kanssa työsopimuksen seuraavana päivänä ja tyytyväisenä luvattuun palkkiooni aloin tehdä ankaran ankeaa tutkimustyötä. Seuraavalla viikolla olin saanut sovittua tapaamisen erään koulun eläköityneen opettajan kanssa. ”Mmm”, vanha nainen kertoi vanhainkodissaan kahvikupin ja pullan äärellä, ”niin, kyllähän siitä oli juttuja. Puhuttiin ja taisi joku kirjoittaakin. Paulaharjun Samulihan niitä tarinoita keräili ja julkaisi kansanperinneinnostuksensa huippuvuosina ja opiskeli tosiaan lyseossa. Mitä? Ei, ei minulla niitä kirjoja ole, mutta kansallisarkistosta varmasti löytyy. Ja onhan Tuirassa yhä Paulaharjujen Sininen talo, taitaa olla jonkin sortin kauppa nykyään...”

Matka Helsinkiin ja kansallisarkistoon vei viikon ja tuotti täydellisen vesiperän. Jätän kuvailematta yksityiskohtaisesti , kuinka hakkasin päätä seinään lukemalla kansantieteellisiä kuvauksia Kuolan niemimaalta ja Lapin seitasaarista. En ymmärtänyt jättää sinällään mielenkiintoisia kertomuksia täysin huomiotta ja palasin Ouluun turhautuneena, pääni käyden ylikierroksilla. Sodat, kottikärryt, lantakuormat ja hyytävä kylmyys eivät loksahtaneet yhteen.

Päätin vierailla Sinisen talon antikvariaatissa. Ränsistynyt omakotitalo oli tungettu täyteen kirjoja, lehtiä ja äänilevyjä, mutta pitkätukkainen ja ylipainoinen puodinpitäjä oli sekä avulias että pätevä. Ryhdyimme yhdessä etsimään mahdollisia johtolankoja Oulun Lyseon historiasta. Tunnin kaiveltuamme ikivanhoja opuksia kauppias, Harri  etunimeltään, johdatti meidät kellariin. Siellä odotti pahvilaatikkoa pahvilaatikon perään ja aloimme selata niiden sisältöä läpi, yskien ajoittain pölystä ja kylmästä.

 

”Samuli Paulaharjua tämä ei ole, mutta... Ilmeisesti hänen toinen vaimonsa, Jenni nimeltään, oli tässä opiskelijalehdessä lukioaikoinaan. Tyttönimelläänkin on vielä tässä eli varmasti aikamoinen harvinaisuus. Kiinnostaisiko?” Harri kysyi toivoen, että ostaisin edes jotakin aikaa näin tuhlattuani. Huokaisten otin jo ajan hapertaman ruskean vihon vastaan.

Jännittäviä ja peljästyttäviä Tarinoita Oulun Kaupungista, kirjoittajina ’Oulun Lyseon tulevat ylioppilasneidit ja -herrat’, joista yksi nimi kuului Jenny Simeliukselle. ’Julkaistu yksityisenä harjoitusteoksena Oulun Kaupungin painossa vuonna 1899’. Maksoin kirjakauppiaalle hänen pyytämänsä kohtuuttoman summan ja sopivasti päälle, kulutetusta ajasta. Painuin suoraan hotellihuoneeseeni lukemaan. Onnekseni teos oli kirjoitettu suomeksi, mutta tarinoita oli ainakin toistakymmentä ja niiden koherenttius oli rajusti vaihtelevaa tasoa. Muutaman selattuani aloin tarkastella Jenny Paulaharjun osuutta. Terästin itseni vuosisadan vaihteen kirjoitustyyliin lasillisella rommikolaa.

”Modernin historiikan opiskelijat voivat muistaa kuinka Maailmanlopun kolmas ratsastaja, Nälänhätä, iski Suomen maahan ja vei joka talosta lapsen tai kaksi -- tai paremminkin joka kymmenennen Suomen kansasta. Tämmöisenkin hädän keskellä Oulun kaupungin parempi väki osasi auttaa kärsivää kansaa ja paljon tehtiin eri näköisiä aputöitä, jotta monelle matkamiehelle olisi leipään ja keittoon ansaitsemisen mahdollisuus. Monia pelastettiin näillä keinoin eikä kovan työn tekijät nälkää nähneet siinä missä kerjuulla ja ryöstämällä itsensä elättävät.

”Tämä tarina liittyy yhteen hyvään työmieheen nimeltä Taavetti Petterson, jonka eräs vanha mies kertoi minulle olevan pitkä ja karu mies ja kovasti nälkiintynyt ja rujo Nälkävuosien tähden. Kunnostaan huolimatta tämä mies kovasti vaivasi ja häiritsi työnantajaansa tohtori Henrik Lysander Karlsholmia (1810--1879), joka piti nykyisissä Lyseon tiloissa taloa ja lääkäriklinikkaa. Kerran syyspäivänä tohtori kyllästyi Pettersonin jatkuvaan kyselyyn mitättömistä asioista ja tiukalla sanalla komensi tohtori työmiestä ottamaan pihan raskaimmat kivet kärryynsä ja ajelemaan korttelin pihaa ympyrää kiviä kärräten joka päivä aamusta iltaan, pimeän tuloon saakka. Muita taukoja kuin lyhyen ruuan syönnin ei saanut palkollinen pitää. Taavetti Pettersonilla oli vaimo ja lapsikatras elämässä Tuirassa puolikerjuulla ja heidän tähtensä sieti tohtorin ilkeää käskyä.

”Eräänä perjantai-iltana Petterson kuljetti kiviään tohtorin toimiston ikkunan alta ja hän huusi ylös, että hänelle pitäisi sovitun mukaan maksaa viikon palkka eli kolme markkaa ja kahdeksankymmentä penniä ja että hänen (tohtorin) pitäisi antaa ne heti pimeän tultua. Tohtori Karlsholm oli juuri lukemassa ja vihaisena hän karjui takaisin, että Pettersonilla oli niin paljon voimaa jäljellä, että hän voisi jatkaa puskemista kunnes käsky lopettaa tulisi ja sitten vasta rahat lyötäisiin kouraan. Sitten tohtori Karlsson jatkoi kirjansa lukemisen loppuun tulen äärellä ja meni syömään päivällistä, sillä kertaa yksin.

"Myöhemmin tohtori myönsi unohtaneensa, että ulkona kolisteli mies kiviä loputtomassa ympyrässä kottikärryillään ajaen. Tohtori Karlsholm meni toimistoonsa päivällisen jälkeen ja nukahti tuoliin takan ääreen, kun ulkona viima yltyi ja oli niin kylmä, että Oulun joki lopulta jäätyi sinä talvenakin umpeen. Tohtori heräsi keskiyön aikoihin kun kottikärryt kolisivat hänen työhuoneensa käytävässä ja Karlsholm kuuli koputuksen ovella ja Taavetti Pettersonin sanovan: "Tohtori, tulin hakemaan palkkani." Muistaen työläisensä tohtori Karlsholm tunsi omantuntonsa pistävän, aikoen tosissaan pyytää anteeksi ja tarjota miehelle pitkän ryypyn palkanmaksun jälkeen. Ulos mennessään tohtori näki kurjan hahmon kumartuneena kärryjen ääreen, kädet jäätyneenä kiinni puisiin kahvoihin, kivet yhä kuormassa.

”Jokaiseen Suomen kouluun sopii jokin kummitustarina ja Oulun Lyseossa tämän viran hyvinkin täyttää Taavetti Petterson ja hänen kottikärrynsä. Tohtori Karlsholm muutti pois etelään muutaman poikkeuksellisen kylmän talvenaamun koettuaan, kun hän löysi puiset kärryt toimistostaan näkymättömän käden tuomina. Onpa niitäkin, jotka väittävät näkevän Taavetin aaveen kylminä talven öinä, puskien kärryjä korttelin pihalla ja hehkuvan revontulien tavoin.”

teksti: Petri Karikko

kuva: Mirja Mustapirtti