teksti: Ilari Virtanen

 

Viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana ihmisen vaikutus planeettamme tulevaisuuteen ja sen elämää ylläpitäviin järjestelmiin on syntynyt keskeiseksi osaksi julkista tieteellistä ja poliittista keskustelua. Eniten keskustelua lienee herättänyt ilmastonmuutos. Ilmakehän lisäksi ihmisen toiminta on kuitenkin vaikuttanut rajusti myös planeetan pinnalla toimiviin järjestelmiin. Biologi Eugene F. Stoermer onkin ehdottanut, että ihmisen toimet ovat vaikuttaneet planeettaamme siinä määrin, että sen voi katsoa siirtyneen historiassaan uuteen vaiheeseen, antroposeeniin, eli ihmisten aikaan. Tämä hänen mukaansa näkyisi stratigrafioissa, maan kivikerrostumien mittauksissa.

 Edeltävää tällaista kautta, jota voimme katsoa yhä elävämme, mikäli emme hyväksy antroposeenin käsitettä, on holoseeni. Mikäli holoseenin katsotaan päättyneen, olisi se ollut poikkeuksellisen lyhyt geografinen vaihe maan historiassa: se olisi kestänyt vain reilut 10 000 vuotta, jääkauden päätöksestä antroposeenin alkuun.

Antroposeenin alkupisteestä ei ole selkeää yhteisymmärrystä. Artikkelissaan The Anthropocene: conceptual and historical perspectives Will Steffen, Jacques Grinevald, Paul Crutzen ja John McNeill esittävät tästä muutaman kilpailevan teorian. Varhaisin näiden määritelmien tarjoama ajankohta asettaisi sen sukupuuttoaltoon viimeisen jääkauden aikana. Aaltoa on pidetty mahdollisesti ihmisten ainakin myövaikuttamana, ellei aiheuttamana. Toinen esihistoriallinen ajoitus asettaisi sen neoliittisen vallankumouksen aikaan, eli hetkeen, jolloin ihminen alkoi viljellä maata. Perusteluiksi on esitetty, että maanviljelys ja metsien kaataminen olisivat johtaneet riittäviin hiilidioksidi-päästöihin, jotta uusi jääkausi olisi ilmaston lämpenemisen johdosta estetty. Sen puolesta, että tämä olisi aiheuttanut riittävästi päästöjä merkittävään planeetan laajuiseen muutokseen, ei kuitenkaan ole varsinaista näyttöä

Toisekseen antroposeenin on ehdotettu alkavan teollistumisen alkuhetkiltä 1700-luvun puolivälissä, jolloin fossiilipolttoaineiden käyttö kasvoi voimakkaasti. Myös 2. maailmansodan jälkeistä nopean kehityksen vaihetta, jota on nimitetty termillä The Great Acceleration, on ehdotettu sen alkuhetkeksi. Molempien kohdalla lienee ilmiselvää, että ihminen teknologiallaan alkoi vaikuttaa planeettaamme ennen näkemättömällä tavalla. Kysymys kuuluukin, minne vedetään se raja, jossa niiden vaikutukset alkoivat olla riittäviä, jotta planeetan voidaan katsoa siirtyneen tällaiseen kauteen.

Vaikka antroposeenin käsite on saavuttanut maailmanlaajuista huomioita, se ei siis vielä ole kovinkaan selkeästi määritelty, ja kaikki eivät pidä siitä puhumista laisinkaan mielekkäänä.  Kyse ei ole kuitenkaan siitä, etteikö ihmisen toiminnan voimakasta vaikutusta maapallon ekosysteemiin hyväksyttäisi. Yksi hankaluuksia tuottava kohta, johon osoittavat Whitney Autin ja John Holbrook kritiikissään antroposeenin käsitteestä, on sen geotieteellisessä määritelmässä. Stratigrafioiden avulla tutkittavat ajanjaksot ovat pitkiä ja kaukaisia ja kerrostumia ajoitetaan yleensä tuhansien vuosien haarukoissa. Niiden avulla on siis vaikea tutkia ihmisten vaikutusta maahan kovinkaan pitävästi, sillä kerrokset ovat vasta muodostumassa. Myöskin sen alun määrittäminen niinkin lyhyiltä aikaväleiltä, kuin teollistumisesta toiseen maailmansotaan, olisi tämän perusteella hankalaa.

Antroposeenin käsitteen vakiinnuttaminen vaatii epäilemättä lisämääritelmiä ja -tutkimusta. Kuten todettua, se asettaa tutkimuksen uuteen asemaan, jossa on päätettävä, missä vaiheessa ja millä perusteilla tällaisen aikakauden voi katsoa vaihtuvan yhdestä toiseen. Koen tässä näkyvän yhden tulevan haasteen ihmisten harjoittamalle tieteelle. Valtavan pitkäikäisiä tai -kestoisia luonnosta löytyviä prosesseja on totuttu tarkastelemaan luonnon itsensä kannalta. Ne on voitu erottaa ihmisen tekemisistä. Ihmisen muokatessa luontoa, ja varsinkin tieteen ja kehittyneen teknologian oltua olemassa ajanjaksoja, joiden sisällä voidaan odottaa tapahtuvan tällaisia muutoksia, täytyy ihmisten ottaa huomioon myös itsensä prosessin osana.

Geotieteistä peräisin oleva termi on kuitenkin päätynyt myös sen ulkopuolelle. Antroposeenista on tullut kasvavassa määrin suosittu termi ympäristökeskustelussa. Sitä kautta sen mielekkyyttä on syytä arvioida myös julkisen keskustelun kannalta. Kritiikkiä se on saanut osakseen erityisesti hyvin ihmiskeskeisestä näkökulmastaan: antroposeeni asettaa ihmisen asemaan, jossa tämän toiminta on yksin tuottanut uuden aikakauden kokonaiselle planeetan laajuiselle ekologiselle järjestelmälle.

Esimerkiksi Steffenin ja kumppaneiden artikkelissa antroposeenin katsotaan mahdollistavan termin vaaralliset tulkinnat. Mikäli muutos tulkitaan jo alkaneeksi, pysäyttämättömäksi sarjaksi, sen avulla on mahdollista argumentoida luonnon järjestelmien uudelleenmuokkaamista vastaamaan ihmisten tarpeita, välittämättä sen kummemmin luonnon säilyttämisestä. Toki termin määrittely vastaamaan haluttuja tulkintoja kuulostaa kyseenalaiselta. Toisaalta se on pelkkä tieteilijöiden luoma käsite, jolla ei tässä tapauksessa ole objektiivista pohjaa, ja sen määrittely tavalla, joka vastaa sen luojan eettisiä käsityksiä on melkeinpä odotettavaa.

Mikään tulkinta ei siis ole neutraali. Kuten todettua, harva väittää, ettei antroposeeniin liittyviä ilmiöitä olisi olemassa. Se, miten niitä määritellään ja miksi niiden luomia kokonaisuuksia kutsutaan tuottaa ongelman. Julkisuuteen tulevat tulkinnat tuottaa joku, ja tällöin on myös mietittävä, ketkä osallistuvat niiden luomiseen. Australialainen Noel Castree argumentoikin sen puolesta, että antroposeenin ympärillä liittyvään tieteellisen keskusteluun kaivattaisiin maantieteilijöiden lisäksi myös humanisteja. Castree toivoo humanistien ottavan uusia, poikkitieteellisiä rooleja ja tuovan ihmisnäkökulman keskusteluun.

Ei ole yllättävää, että ihmisten ajaksi kutsuttua aikakautta tulkitsemaan tarvitaan myös ihmisnäkökulman omaavia asiantuntijoita. Castreelle tämä vaatisi humanistien uskaltautumista ulos perinteisistä julkaisukanavistaan paikkoihin, joissa esiintyisi jo luonnontieteilijöiden julkaisuja, sekä osaavia ympäristöhumanisteja, jotka tuntevat aiheen myös luonnontieteiden puolelta. Modernin poikkitieteellisyyden ihanteen kannalta tämä kuulostaisi otolliselta idealta.

Ihmisen suhde luontoon on antroposeenin mukanaan tuomien ongelmien ratkaisussa avainasemassa. Humanisteilla voisi kuvitella olevan valmiudet vaikuttaa ihmisten näkemyksiin tästä. Vaikka antroposeenin käsite ei suoranaisesti vakiintuisi, tullaan siihen liittyvät ilmiöt varmasti kategorisoimaan tulevaisuudessa tavalla, joka voidaan esittää suuremmalle yleisölle. Tällöin keskusteluun sen tulkinnasta ja siihen vaikuttamisesta humanisteista olisi varmasti paljonkin hyötyä. Uskon, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyen monetkin humanistit pyrkivät tälläkin hetkellä vaikuttamaan ihmisten vaikutelmiin. Jotta aiheesta välitettäisiin, täytyy ihmisten ensin välittää ympäristöstä ja sen säilyttämisestä.

Jebediah Purdy North Carolinan yliopistosta kommentoikin osuvasti, että antroposeenissa eläminen tulee todennäköisesti tuntumaan täysin luonnolliselta. Se ei ole koko ihmiskuntaan yllättäen kohdistuva mullistus. Aivan kuten hyökyaallot tai hirmumyrskyt, sen haitat tulevat vaikuttamaan tietyissä paikoissa huomattavan paljon voimakkaammin. Purdy jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin, jotka kokevat katastrofin ja niihin, jotka saavat siitä uutisia. Tämä ero etuoikeutettujen ja antroposeenin vaikutusten uhrien välillä tulisi näin voimistaan maailman eriarvoisuutta, aivan kuten esimerkiksi Afrikan nälänhätä on vain kaukainen tragedia pohjoismaisen hyvinvointivaltion asukkaille.

Ympäristöön ja ilmastoon liittyvän keskustelun ongelma onkin miltei liiallinen vakavuus. Vihkiytymättömälle se voi kuulostaa perättömältä pelon lietsonnalta ja tuomiopäivän ennustukselta. Sopeutuvuudessaan ihminen on hyvä asettamaan sivuun asiat, jotka eivät tunnu välittömästi merkityksellisiltä. Antroposeenin ympärille rakentuvan keskustelun haasteita, aivan kuten ilmastokysymysten kohdalla, löytyy taatusti tämän saattamisessa ihmisten mieliin. Vakavat haitat voivat ilmetä hitaasti, pitkien ajanjaksojen ylitse.

Ehkä antroposeenia ei tulisikaan pitää perinteisellä tavalla omana aikakautenaan. Sitä voitaisiin ennemminkin käsitellä holoseenin sisäisenä jaksona mahdollisessa skenaariossa, jossa sen aiheuttamia muutoksia muutoksia saadaan hidastettua siinä määrin, että holoseenin voidaan katsoa jälleen jatkuvan. Mikäli se johtaa niin huomattaviin, peruuttamattomiin muutoksiin, sen voitaisiin tulkita olevan holoseenin päättävä lyhyt murroskausi, joka johtaisi uuteen kauteen ihmisen voimakkaasta myötävaikutuksesta. Jos korostus asetettaisiin ihmisen lyhytkatseisuuden aiheuttamiin tuhoihin, sen tulkinnat ihmisen erinomaisuudesta voisivat olla vaikeampia muodostaa. Toisaalta on kysyttävä, tulisiko sitä näin tulkittuna kutsua antroposeeniksi vai joksikin muuksi.

On toki niin, ettei ihmisnäkökulman ulkopuolista tulkintaa on vaikea tehdä. Siten siitä tulee lähes väkisin jossain määrin ihmiskeskeinen. Maata tutkivat tutkijat toki pyrkivät tarjoamaan objektiivista faktatietoa, mutta hekään eivät voi paeta ihmisyyttään päättäessään, mitä mitataan ja tutkitaan, ja millä tavoin. Se, miltä planeettamme kehitys näyttäisi täysin ulkopuoliselle olennolle, jää väkisinkin hämärän peittoon.

Uskon, että antroposeenin ideaa voidaan tulla käsittelemään julkisesti runsaammin. Ilmastonmuutoksen tuomat vaikutukset alkavat näkyä konkreettisesti, vaikkakin hiipivän hiljaa. Esimerkiksi jäätiköiden sulaessa ja merenpinnan noustessa alkavat ihmiset varmasti etsiä ilmiöille kehystä, johon ne tulisi asettaa. Antroposeeni tuskin tulee kuitenkaan olemaan ainoa tai välttämättä laajinta huomiota saava tulkinta. Pidän jopa todennäköisenä, että antroposeeni jää aikansa tulkinnaksi tapahtuvasta. Menneitä tapahtumia on yleensä tapana luokitella uusin termein, näkökulmin ja kehyksin. Se ei kuitenkaan vähennä sen mahdollista arvoa. Juuri tulevaisuuden kannalta antroposeenin vakiinnuttaminen saattaa olla ratkaisevassa asemassa.

 

Kirjallisuus:

          Autin, Whitney and Holbrook, John, Is the Anthropocene an issue of stratigraphy or pop
culture?, including Comments. The Geological Society of America, GSA Today, vol 7
(2012), pp. 60-64 (https://www.eas.ualberta.ca/wolfe/eprints/GSA_Today.pdf)

          Castree, Noel, The Anthropocene and the Environmental Humanities: Extending the
Conversation. Environmental Humanities, vol. 5, 2014, pp. 233-260.
(http://environmentalhumanities.org/arch/vol5/5.13.pdf)

           Crutzen, Paul, Geology of mankind. Nature 415 (Jan 2002)
(http://www.nature.com/nature/journal/v415/n6867/full/415023a.html)

          Purdy, Jedediah, Anthropocene fever. Aeon (March 2015)
(https://aeon.co/essays/should-we-be-suspicious-of-the-anthropocene-idea)

          Steffen et al, The Anthropocene: conceptual and historical perspectives. Philosophical
Transactions of the Royal Society A, 2011, pp. 842-867
(http://www.uvm.edu/~jfarley/EEseminar/readings/Anthropocene.pdf)

          Waters et al, The Anthropocene is functionally and stratigraphically distinct from the
Holocene. Science 08 Jan 2016
(http://science.sciencemag.org/content/351/6269/aad2622)