”Donald Trump raivostui: ’Miksi tämä toimittaja koskee minuun, mitä hänen kädessään on?’” 

Edellä oleva värikäs otsikko on tämän tekstin kirjoittamishetkellä Iltasanomien verkkoversion uusin uutinen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja koskien. Suomalaisille aihe voi tuntua kaukaiselta, mutta kukaan internetiä aktiivisesti käyttävä ei ole vaaleilta voinut välttyä. Monille Yhdysvaltojen presidentin valitsemisprosessi on kuitenkin suorastaan mysteeri. Asiaa ei kauaa tarvitse ihmetellä, sillä suurin osa vaaleja koskevista uutisista sivuaa yhtä tiettyä ärhäkkää porhoa. Iltapäivälehdet tehtailevat päivä toisensa jälkeen klikkiotsikoilla varustettuja juttuja Donald Trumpista, mutta eivät valaise juurikaan itse vaalien etenemistä. Sanomalehdet saattavat toisinaan julkaista selkeyttäviä artikkeleja, mutta ne jäävät monilta valitettavasti lukematta – iltapäivälehtien levikki kun on huomattavasti suurempi. Lisäksi yhä useampi lukee lehtensä verkossa, ja jos sanomalehti ei jaa parasta sisältöään verkkoon, se menettää monia potentiaalisia lukijoita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien nettisivujen viimeisin uutinen presidentinvaaleista on julkaistu 17. maaliskuuta.  Uutisen aihettakaan ei tarvitse montaa kertaa arvailla.  

 

Donald Trumpin suosio ulkomaalaisessa mediassa on toisaalta hyvin ymmärrettävä. Hän on näkyvä persoona, jonka sanavarasto ei ehdy ihan äkkiä. On paljon helpompaa tehdä uutisista mielenkiintoisia kirjoittamalla niitä jostain kuohuttavasta kuin asiallisesta. Tällä tavalla ehdokkaat kuitenkin pelaavat, sillä näkyvyys on heidän kampanjoidensa tarkoitus. Jo kauan ennen vaaleja alkavaan pörhistelyyn on tarvettakin, sillä Yhdysvaltojen äänestysprosessi on Suomeen verrattuna hyvin monimutkainen. Matkassa on monta mutkaa ennen kuin päästään äänestämään presidentistä. Ensimmäinen koukkaus tulee vastaan puolueiden ehdokkaiden kohdalla. Heistä kaikki eivät tule valituiksi puolueidensa viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Virallisesti mikään ei estä useampaa henkilöä olemasta ehdolla, mutta käytännössä kilpa käydään kahden henkilön välillä. Nämä kaksi henkilöä ovat myös nimittäneet puolueensa puolesta varapresidenttiehdokkaan. 

 

 Ennen kuin republikaaninen ja demokraattinen puolue ilmoittavat viralliset ehdokkaansa, on järjestettävä lukuisia puoluekokouksia sekä esivaaleja eri osavaltioissa. Puoluekokoukset ovat nimensä mukaisesta vain oman puolueen rekisteröidyille jäsenille tarkoitettuja tilaisuuksia, joissa kukin henkilö saa äänestää kerran suosikkiaan puolueen kampanjoivista ehdokkaista. Esivaalit taas voivat olla joko avoimet tai suljetut: suljetuissa saa äänestää vain oman puolueensa ehdokkaita tai edustajia. Viimeksi mainitut ovat puolueiden jäseniä, jotka asettuvat tietyn ehdokkaan puolelle. Lisäksi kukin puolue nimittää johdostaan ylempiä edustajia, jotka voivat vaihtaa kannatustaan ehdokkaasta toiseen. Puoluekokous tai esivaalit järjestetään jokaisessa osavaltiossa, minkä jälkeen eniten edustajia kerännyt ehdokas pääsee puolueensa viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Monimutkaiselta kuulostava prosessi on kuitenkin tarpeeton, sillä perustuslaki ei määrää sellaisen järjestämisestä. Kyseessä on vain kahden puolueen vakiintunut tapa valita ehdokkaansa. 

 

Yhdysvaltojen perustuslaki sen sijaan määrittelee tavan, jolla presidentti tulee valita. Vuonna 1787 perustuslakia säädettäessä keskusteltiin useista tavoista valita presidentti: suoraa kansanvaalia sekä kuvernöörien ja kongressin jäsenten suorittamaa valintaa harkittiin. Näistä ehdotuksista kuitenkin luovuttiin ja siirryttiin suosimaan Yhdysvaltojen hallinnollisen järjestelmän suosimaa kaksoisedustusta. Yhdysvalloissa on yksi lainsäädäntöelin, joka koostuu kahdesta huoneesta. Senaatti ja edustajainhuone huolehtivat lähinnä lakiesityksien antamisesta ja ajankohtaisten asioiden käsittelystä. Jokaisen osavaltion oikeus paikkoihin edustajainhuoneessa määriteltiin vuonna 1787 asukasluvun perusteella. Tähän määrään vaikuttivat vapaat henkilöt sekä orjat, jotka vastasivat jokainen yhtä kolmea viidesosaa vapaasta kansalaisesta. Edustajainhuoneen lisäksi jokaisella osavaltiolla oli oikeus kahteen senaattoriin. Tätä samaa tapaa määritellä edustajien määrä päätettiin soveltaa myös presidentinvaaleihin. Jokainen valtio saisi siis asukaslukuaan vastaavan määrän valitsijamiehiä sekä kaksi valitsijamiestä symbolina kahdesta senaattorista. 

 

Valitsijamiesten tehtävänä on äänestää presidentinvaaleissa. Aiemmin he äänestivät kahta ehdokasta, joista toisen oli oltava kotoisin jostain muusta osavaltiosta kuin valitsijamies. Nykyään äänestetään kuitenkin vain yhtä henkilöä presidentiksi. Ennen kuin valitsijamiehet voivat äänestää mistään, on heidät tietysti valittava. Jokaisella osavaltiolla, jopa kaikista pienimmillä, on aina vähintään 3 valitsijamiestä. Valitsijamiehet äänestävät kannattamaansa ehdokasta joulukuun ensimmäisen keskiviikon jälkeisenä maanantaina. Yhdysvaltain perustuslaki ei määrittele tapaa, jolla henkilöt on valittava. Yleinen tapa on järjestää asiasta äänestys. Jokainen osavaltio saa päättää siitä itse, joten periaatteessa on mahdollista, ettei yleistä äänestystä järjestetä lainkaan. Valitsijamiesten valinta on kuitenkin yksi harvoista tavoista, joilla Amerikan kansalainen voi vaikuttaa presidentin valintaan, joten äänestyksen järjestämättä jättäminen olisi vähintäänkin uhkarohkeaa. Tällä hetkellä kaikki osavaltiot järjestävät äänestyksen valitsijamiehistä. Mainea ja Nebraskaa lukuun ottamatta kaikki muut osavaltiot hoitavat asian samalla tavalla. Tämä tarkoittaa osavaltion laajuisen yleisen äänestyksen järjestämistä. Valitsijamiehiksi haikailevat henkilöt järjestäytyvät omassa osavaltiossaan kannattamansa henkilön listalle.  

Käytännössä valitsijamiesvaaleissa siis äänestetään presidenttiehdokkaita valitsijamiehien sijaan. Jotkin osavaltiot eivät edes merkitse näkyville valitsijamiesten nimiä, vain heidän kannattamansa ehdokkaan. Amerikkalaisten näkökulmasta he äänestävät tulevan presidentin, mutta valitsevat vain valitsijamiehet tekemään sen heidän puolestaan. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä vain 46 % aikuisista amerikkalaisista äänestää, minkä lisäksi valitsijamiehillä on täysi oikeus muuttaa mieltään valintansa jälkeen. Heillä ei ole minkäänlaista oikeudellista velvoitetta äänestää ensimmäisenä kannattamaansa ehdokasta. Yhdysvaltojen kansalaisten kannalta kaikkein huonoin tilanne seuraisi, jos presidenttiä eivät valitsisikaan valitsijamiehet, vaan edustajainhuone. 

 

Ensisijaisesti presidentistä äänestävät valitsijamiehet, mutta tiettyjen ehtojen täyttyessä valinta siirtyy edustajainhuoneiston päätettäväksi. Periaatteessa presidenttiehdokas voi myös hyödyntää tätä mahdollisuutta kampanjassaan, sillä yleisissä vaaleissa häviävä voi olla osavaltioiden edustajien suosiossa. Jos kaksi tai useampi ehdokas saa saman äänimäärän, päätös siirtyy edustajainhuoneistolle. Tuolloin edustajainhuoneisto voi valita kolmesta presidenttiehdokkaasta. Aiemmin vastaava tilanne oli huomattavasti ongelmallisempi, sillä perustuslain toisen artiklan mukaan presidentti oli aina valittava ennen varapresidenttiä. Tuolloin tuli äänestyksessä myös antaa äänensä kahdelle ehdokkaalle, mutta kumpaakaan valituista ehdokkaista ei tarvinnut asettaa ensisijaiseksi. Vuonna 1800 federalistit kuitenkin hävisivät vaalit, koska kaksi republikaanien ehdokasta sai eniten ääniä, mikä herätti keskustelua järjestelmän ongelmallisuudesta. Nykyään valitsijamiehet äänestävät erikseen presidentistä ja varapresidentistä. Tasatilanteessa siis edustajainhuone valitsee presidentin ja senaatti varapresidentin. Näin saatetaan välttää yhden puolueen hallinnoima valinta. 

 

Erityisesti kysymys tasatilanteesta herättää ajatuksia järjestelmän tasa-arvoisuudesta. Tuolloin osavaltioiden asukkaiden kuuntelemisen sijaan valittaisiin nimenomaan osavaltioiden johdon mielen mukaisesti. Jotkut ovatkin spekuloineet, että Yhdysvaltain perustuslakia säätäneiden tarkoituksena olikin pitää valta osavaltioilla. Jos asian tulkitsee näin, on amerikkalaisten mielikuva vaikuttamisesta vähintäänkin vääristynyt. Tästä viestii sekin, että amerikkalaiset odottavat yleisten gallupien voittajan tulevan valituksi presidentiksi. Toisinaan näin ei tapahdu, minkä seurauksena syntyy yleistä närkästystä ja vaatimuksia valitsijamiehiin perustuvan järjestelmän hävittämisestä. Presidentinvaalien lopputulosta voi joka tapauksessa pitää jossain määrin epäoikeudenmukaisena, sillä on mahdollista, ettei eniten ääni saanut ehdokas voita. Äänet lasketaan osavaltioittain, ja osavaltiossa voittanut ehdokas saa myös kaikkien muiden kyseisen osavaltion valitsijamiehien äänet. Tällöin toinen ehdokas olisi voinut voittaa äänien määrässä, mutta hävitä kuitenkin osavaltioiden määrässä. 

 

 Järjestelmässä pienten osavaltioiden mielipiteet jäävät kuulematta, vaikka joskus kuuleekin väitettävän, että perustuslaki antaisi etua niille valitsijamiesten määrässä. Esimerkiksi Columbian liittopiiri, joka ei oikeastaan ole osavaltio eikä siksi saisi yhtään valitsijamiestä, saa lain suojan turvin kolme ääntä. Käytännössä kuitenkin jo 11 suurimman osavaltion äänet ratkaisevat vaalien lopputuloksen. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko järjestelmää arvostella juuri tästä syystä, sillä suurin osa Yhdysvaltojen asukkaista luonnollisesti asuu suurissa osavaltioissa. Presidentinvaalien lopputuloksen voitaisiin siis katsoa heijastavan enemmistön päätöstä. Ongelmaksi muodostuu minun näkökulmastani tässä tapauksessa massojen valta vähemmistöjen yli – saman ongelman voi löytää jokaisesta välillistä demokratiaa noudattavasta maasta. Toisaalta välillinen demokratia myös ratkaisee ongelmaa osittain, sillä myös Yhdysvaltojen presidentin tulisi periaatteessa ajatella omaa poliittista sitoumustaan pidemmälle.  

 

En voi olla ihmettelemättä, ovatko vaalit amerikkalaisille yhtä sekavat ja kysymyksiä herättävät kuin minulle. Monivaiheisia äänestyksiä edeltävät väittelyt ja poliittiset puhetilaisuudet näyttäytyvät loputtomana verkkona, josta on hankala löytää muuta kuin tyhjää retoriikkaa. Kampanjoinnin tarkoitus on kuitenkin selkeä Yhdysvaltojen presidentinvaalien rakenteen näkökulmasta. Melun, metelin ja melskeen pitkäaikaisuus ja alati kiihtyvä tahti selittyvät monivaiheisella valintaprosessilla, jonka vuoksi ehdokkaiden on ensin päästävä puolueensa suosioon. He keskittyvät aluksi vain yhteen osavaltioon puoluekokouksen tai esivaalien edellä. Ehdokkaiden on taitettava peistä paitsi oman puolueensa, myös toisen puolueen ehdokkaiden kanssa. Yleensä tämä hoidetaan jakamalla ehdokkaan käytettävissä olevat aika ja raha osavaltioiden eri alueiden kesken. Vastustaja voidaan usuttaa hämäyskampanjan avulla heikolle alueelle, joka vaatii tältä paljon rahaa ja panostusta. Tällä välin ehdokas kahmii ääniä helpommin taivuteltavalla alueella, jolla on jo hieman perustaa suosiolle. Ehdokkaan on kuitenkin muistettava lojaaleja äänestäjiään ja oltava esillä, minkä vuoksi on tärkeää päästä mielipiteineen päivän polttavaksi puheenaiheeksi. Se saattaa vaikuttaa joidenkin näkökulmasta naurettavalta, mutta tuo näkyvyyttä ja muistuttaa äänestäjiä ehdokkaan olemassaolosta. 

 

Nita Mäenpää 

---