Uusi alku

Ilona sulki toimistonsa oven viimeistä kertaa. Se päästi tutun metallisen vingahduksen öljyämättömistä saranoistaan ja laskeutui sitten raskaasti tömähtäen takaisin paikoilleen. Hän tuijotti kulunutta ja naarmuista metallilaattaa vanhalla, tummapuisella pinnalla. Siinä se on seissyt, arkeologian professorin nimikilpi, jo kymmeniä vuosia. Pian se ruuvattaisiin irti ja hänen nimensä poistettaisiin sen pinnasta uuden tieltä. Ehkä he jopa hankkisivat uuden ja hienomman, nykyaikaisemman. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, ettei arkeologian laitoksen kuulu näyttää nykyaikaiselta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Aikahan kuluu jatkuvasti ja muoti muuttuu sen mukana: tämän päivän juttu on huomenna jo eilistä. Raskaasti huokaisten Ilona heitti ulkoasuunsa sopimattoman raskaan rinkan olalleen. Nahkasaappaiden korot päästivät napakoita ääniä osuessaan laattalattiaan, pitkän huopatakin helma hulmusi punaisen huivin tahtiin. Ilona suipisti punattuja huuliaan. Hänessä sekoittuivat oudolla tavalla kaipuu ja riemu sekä pelko tulevasta. Mutta paikalleen ei voi jäädä, se tappaa. Joskus tämä oli ollut hänen paikkansa, mutta nyt Ilona oli jo haudannut entisen. Pienen puutalon kaupungin laidalla ja miehen sen mukana.

Aikahan kuluu jatkuvasti ja muoti muuttuu sen mukana: tämän päivän juttu on huomenna jo eilistä.

Ulkona oli syksyisen kirkasta: viimeiset auringonsäteet siivilöityivät kirkkaana puiden ruskan lomitse, tuuli tanssitti maassa lojuvia lehtiä. Hän kohotti käden suojatakseen silmiään ja asettui lähimmälle pikavuoropysäkille. Mahanpohjaa kipristeli ja suupielet kääntyivät kuivaan hymyyn. Pian linja-auto saapui, vanha valkoinen rämä, jonka helmaa täplittivät ruoste ja liiskaantuneet hyönteiset. Matkustajia ei ollut tunkuun asti, mutta se ei Ilonaa haitannut. Tänään hän ei kaivannut pitkää ja näennäisen tarkoituksetonta keskustelua muiden kuin itsensä kanssa. Bussin rämän ovet avautuivat hitaasti nitkuttaen tuoden mieleen hylätyn työhuoneen oven. Ilona mietti, kuinka kauan sentimentaalisuus mahtoi kestää ja pääsikö siitä koskaan eroon. Hän alkoi tapailla huopatakkinsa taskuja, etsi bussilippuja kaiken muun roskan seasta. Pian hän löysi rypistyneen, kahvitahraisen paperinpalan. Menolipun rauhaan ja hiljaisuuteen. Tapojaan noudattaen Ilona tervehti bussikuskia, joka nyökkäsi takaisin kuin yllättyneenä ylimääräisestä huomiosta. Hän istahti kaksoispaikalle ikkunan viereen ja täytti viereisen paikan rinkallaan. Näin tyhjässä linja-autossa ei tarvitse välittää kohteliaisuudesta, hän tuumi. Viimeinen vilkaisu yliopiston kampusalueeseen lähetti vartalon läpi oudon sävähdyksen. Ilona voisi tulla joskus tapaamaan vanhoja kollegoitaan ja tuttuja rakennuksia, mutta ei hän tule.

Bussi nytkähti liikkeelle. Hän kuunteli sen rauhoittavaa hyrinää ja tuijotti ulos ikkunasta. Ohi vilahtelivat lähiöalueet likaisenkeltaisine kerrostaloineen ja törkeine graffiteineen. Suomessa tehdään hienoja katumaalauksia vain tarkoituksella. Yleensä ne ovat kirkkoveneitä ja lapsenomaisia kirjoituksia illanhämyssä, mutta silti se on niin ihmismäistä. Lukeehan jo Hagia Sophiankin uumenissa riimuilla: ”Halfdan kirjoitti tämän.” Ihmiset pelkäävät kadotusta, ajatusta siitä, ettei heitä jonain päivänä muisteta. Ajatus on kuitenkin itsessään mahdoton, sillä jokaista maailman kuollutta ei voida pitää hengissä muistoilla. Legendat ja myytit ovat nekin vain kaikuja henkilöistä itsestään, kauniita ja harmaita, mutta niin tyhjiä. Ilona ei halua, että häntä muistetaan enää tuhannen vuoden kuluttua. Jättäkööt hänen persoonansa ja elämänsä rauhaan - turvaan tunkeilevilta kourilta ja kunnianhimoisilta tulkitsijoilta. Sen takia hän kai lähtikin. Nopeuttaakseen unohdusta.

Ajatus on kuitenkin itsessään mahdoton, sillä jokaista maailman kuollutta ei voida pitää hengissä muistoilla.

Kylä oli kilometrien päässä suurkaupungeista. Sen ympärillä sijaitsi vain kuihtuneita pikkukyliä riveissä, vierekkäin ja vaakatasossa. Bussi, jossa hän istui, oli ainoa, joka sinne enää kulki. Hän ei tiedä, kulkiko sinne joskus useampiakin. Ehkä silloin kun kaupungistuminen oli vielä kesken eikä maan hallitus ollut tuhonnut haja-asutusalueiden toimeentuloa täysin. Nykyään kaikki asuvat etelän asutuskeskuksissa tai korkeintaan kymmenen kilometrin päässä niistä. Pienissä kylissä asuvat ihmiset kieltäytyivät tietoisesti monista hyvinvointipalveluista, kuten nopeasta terveydenhuollosta ja liikenneyhteyksistä. Ohi lipuneet maisemat alkoivat hiljalleen muuttua: poissa olivat kirkkaat mainoskyltit, paikasta toiseen kiiruhtavat tyylikkäät ihmiset ja haalariasuiset yliopistonuoret. Suomen vihreä kulta humahteli ohi bussinkuljettajan pistäessä parastaan kaasupolkimen kanssa. Bussin renkaat pöllyttivät kuivaa hiekkaa yksittäisten lenkkeilijöiden ylle. Pieniä punaisia maitolaitureita. Lehmiä metsän tienoilla laiduntamassa. Pian ei enää niitäkään, vain metsää ja hylättyjä latoja. Muistoja menneisyydestä, joista kukaan ei enää välittänyt. Niistä piti olla valokuvia, mutta aitojen kappaleiden tuli antaa lahoa juurilleen.

Muistoja menneisyydestä, joista kukaan ei enää välittänyt.

Ilona selaili hajamielisesti yhtä mukaan ottamistaan kirjoista. Hän ei ollut koskaan perustanut fantasiasta, mutta nyt hän oli päättänyt tutustua siihen. Harry Potterit, niitä Ilonan mies oli rakastanut intohimoisesti. Aviomies oli varttunut niiden parissa, odottanut kuukausitolkulla uutta kirjaa sormet syyhyten kerryttäessään rahavarantojaan mitä sekalaisimmin kotitöin. Ilona muisti, kuinka mies oli kuvaillut sitä riemun tunnetta kun sai käsiinsä upouuden kirjan. Musteen ja uuden paperin tuoksu sekoittuneena jännittyneeseen hienhajuun kirjakaupassa. Ympäriinsä poukkoilevat lapset, nuoret ja aikuiset velhoasuissaan. Jotkut aikuiset esittivät tulleensa lastensa mukana, vaikka olivat kirjasta aivan yhtä innoissaan kuin hekin. Ostivat oman kappaleensa. Ilona hymyili ja siveli kirjan kulunutta pintaa hellästi. Hän ei tiennyt, miksi moiset satunnaiset muistot nousivat aina pintaan. Miehen vielä eläessä hän ei ollut koskaan muistellut tuollaisia satunnaisia hetkiä. Nyt Ilona kuitenkin kaipasi niitä. Kaipasi aviomiehensä elävää, käsin kosketeltavaa intohimoa kaikkea kohtaan. Sitä elämän nälkää ja kykyä olla välittämättä toisten happamista mielipiteistä. Ilona sulki silmänsä ja antoi kultaisten muistojen tanssia ohitseen. Niin monia rakkauden täyttämiä vuosia. Ehkä hän voisi vielä rakastaa ja käyttää ne vuodet, jotka jäivät ylitse?

Bussi nytkähti. Ilona pongahti pystyyn kovalla istuimellaan ja vilkaisi kelloa harottavin silmin. He olivat perillä päätepysäkillä. Tätä kauemmaksi hän ei enää pääsisi. Ilona heitti rinkan selkäänsä ja nousi ylös, välittämättä oikoa sotkuisia kiharoitaan tai rypistynyttä hamettaan. Hän huikkasi kiitoksensa väsyneen oloiselle kuskille ja hyppäsi ulos autosta. Maa oli harmaata jä pölisevää, pysäkki näköjään vanhan Siwan luona. Sen tarjouskyltit olivat haalistuneita ja värittömiä ja talon maali lohkeilevaa, mutta ympäröivä maisema oli tulvillaan kauneutta. Kaupan takana hän erotti vihreän ja sinisen jylhissä väreissä läikehtivän järven, jonka pinnalla keinui pieni laituri. Sen päässä istui harmaahapsinen hahmo, joka näytti kalastavan ahkerasti. Pieni koira nukkui kerällä tämän vieressä, välittämättä huteran laiturin alituisesta heilumisesta. Ilona hymyili. Lempeä tuuli hulmutti hiuksia ja heilutti vihreiden ikikuusien jykeviä oksia. Linnut lauloivat innoissaan intiaanikesän lämmöstä kuin yrittäen lykätä vaanivan talven kylmyyttä. Ilona tunsi kuplivaa, poreilevaa ja läpitunkevaa iloa rinnassaan. Tämä oli jotain uutta! Yksi unelma, paikka, jossa kukaan ei muistanut hänen entistä minäänsä.

Yksi unelma, paikka, jossa kukaan ei muistanut hänen entistä minäänsä.

Ilona kohensi rinkkansa asentoa, kaiveli jälleen kerran takkinsa pohjattomia taskuja ja tempaisi esiin repaleisen kartan. Älypuhelimensa hän oli hylännyt jo kaupungissa. Ei täällä kuitenkaan kunnon internetyhteyksiä olisi ollut, hyvä kun verkkoa löytyi. Ilona asetteli karttaa paremmin ja etsiskeli tulevan asumuksensa olinpaikkaa. Muutaman kilometrin reissu, kauas tämän pienoisen kylän metropolista. Eihän täällä enää juuri ketään asunut lukuun ottamatta vanhoja jääriä, mutta ei se häntä haitannut. Ne jäärät olivat nimittäin onnellisia. Ilona pisti jalkaa toisen eteen välittämättä ikävistä nuljahtelevista nahkasaappaistaan. Niiden korot sopivat ehkä kaupungin kivetetyille kaduille, mutteivat kinttupoluille. Hän päätti kuitenkin olla välittämättä siitä. Matka ei loppujen lopuksi ollut pitkä ja maisema oli kaunis. Ympärillä kasvoi korpimetsää, jonne eivät kaupunkien kaavoittajien sormet olleet yltäneet. Näitä vihreitä lakeuksia ei oltu harvennettu vuosikymmeniin, sillä puiden tuuheat oksat syleilivät toisiaan pitkänä nauhana. Ilona ei erottanut taivasta lehti - ja havukatolta, mutta ajoittain hän tunsi auringon lämpimän säteen kutittelevan poskeaan. Jossain sirittivät heinäsirkat ja kauempana karkuun karahti jänöjussi. Kuivat oksat napsahtelivat poikki tappopitkien korkojen armoilla. Ilona katseli maisemaa, yrittäen painaa mieleensä sen pienimmätkin piirteet voidakseen vangita sen kauneuden myöhemmin siveltimen avulla. Sellaisesta ihmiset pitävät, paluusta luontoon. Muistutuksesta veressä virtaavasta rakkaudesta luontoon, yliluonnolliseen rauhaan ja iltaisin laskeutuvaan hiljaisuuteen.

Muistutuksesta veressä virtaavasta rakkaudesta luontoon, yliluonnolliseen rauhaan ja iltaisin laskeutuvaan hiljaisuuteen.

Polun päässä häämötti viimein hahmo. Se oli pieni ja vaatimattoman näköinen mökki, mutta koti. Ellei oteta huomioon vuosikymmenien tuulten ja sateiden kuluttamaan pintaa, mökki oli varsinaisessa priimakunnossa. Ilona heitti raskaan rinkkansa maahan huokaisten syvään helpotuksesta ja tyytyväisyydestä. Hän kipusi pitkin narisevia portaita ja alkoi sovittaa vanhaa avainta isoon lukkoon. Se narisi, oikutteli ja vetkutteli, mutta hiljalleen vanha puuovi aukeni uuden paineen alla. Ilona jätti oven levälleen ja palasi hakemaan rinkkaansa. Sen luona kierteli pieni mustavalkoinen kolli, vihreät silmät täynnä saalistajan varovaisuutta ja uteliaisuutta. ”No, tuletko sisään, tuletko?” Ilona naurahti ja alkoi raahata kantamuksiaan kohti mökkipahaista. Kissa naukaisi ja lähti perään pienin, pehmein askelin. Sille kelpaisivat kyllä kaminan lämpö ja helppo ruoka tulevina viileinä syysiltoina. Ovi sulkeutui ja sisällä alkoi vimmattu pölyttäminen, tuuletus ja puunaus.

Ilta alkoi jo koittaa kun Ilona asteli ulos mökistään kissa kannoillaan. Kolli tosin jäi vaanimaan aurinkoläikkiä terassin puulattialle. Ilona taas polki maalaustelineen jalat tukevasti kovaan maahan, puristi tuubeista maalia kädelle asettamaansa palettiin ja valikoi sopivia siveltimiä kieli poskessa. Hän muisti aiemmat ajatuksensa luonnon kauneuden vangitsemisesta. Nyt hän totesi olleensa väärässä, sillä ei ole mahdollista toistaa olevaa. Jos hän yrittäisi tehdä niin, tuloksena olisi pelkkä halpa kopio vailla loistoa. Maalauksessa on oltava jotain omaa, sen on vastattavia ihmisten haluun paeta todellisuudesta. Ilona kuvitteli sinisen iltahämärän auringon viimeisten säteiden juuri häivyttyä, ilmassa värisevän yön tunnun ja lintujen viimeiset, uneliaat sirkutukset. Ei hän enää tarvitse kumppania, vaan rakkautta itseään kohtaan. Yksi elämä ja yksi kumppani, se riittää. Hän maalasi rakkautensa ja kiitoksensa maailman ihmeitä kohtaan taivaan sinisävyihin, lehtien vehreyteen ja eläinten pehmoisen karheisiin turkkeihin. Aika lentää, mutta tänne hän jää.

Nita Mäenpää

Praavda

Uusi alku

Kommentit

Sivut

Viimeisimmät artikkelit

Blogi-arkisto