Lue ensimmäinen osa http://seontottuus.vuodatus.net/lue/2014/09/vapaa-aika-on-heikkoja-varten-tarinoita-hongkongilaisesta-tyoelamasta-osa-i.

“Vapaa-aika on heikkoja varten.” Paikallinen ystäväni valistaa minua hongkongilaisesta sanonnasta, kun ihmettelen, miten kukaan voi työskennellä 100 tuntia viikossa. Pankkialalla työskentelevät ystäväni kertovat lähtevänsä töistä usein yökahdelta vain tullakseen takaisin kahdeksalta aamulla viikon jokaisena päivänä. Omat kahdentoista tunnin päiväni alkavat kuulostaa jokseenkin inhimillisiltä.

Kerron paikallisille työkavereilleni lounaalla, että Suomessa työskennellään useimmiten kahdeksasta neljään. Kaikki nauravat, kunnes huomaavat, että olen tosissani. “Siis oikeasti, mä en edes tiedä mitä tekisin, jos mulla olis niin paljon vapaa-aikaa.” Mannerkiinalainen kollegani pudistelee päätään ja laskee yhden käden sormilla kerrat, jolloin on päässyt töistä ennen seitsemää.

Eurooppalainen työkulttuuri herättää kollegoissani kiinnostusta ja lievää paheksuntaa: “Mä olin viime vuonna Ranskassa ja voitteko kuvitella, että siellä oli juhlapäivänä kaupat kiinni?” Käsittämätön ajatus kaupungissa, jossa shoppailu on kansallinen harrastus lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa ja luksustuotteiden esittely varmin merkki menestyksestä.

Länsimaalainen työntekijä törmää kiinalaisessa työelämässä nopeasti sisäänrakennettuihin hierarkioihin. Länsimaalaista työntekijää, gweiloa eli valkonaamahaamua, eivät useimmiten koske samat säännöt kuin paikallisia tai mannerkiinalaisia; länsimaalaiselta sallitaan paljon sellaistakin, mikä muiden kohdalla johtaisi välittömään irtisanomiseen. Länsimaalaisuus on täällä lisäarvo, joka korottaa myös yrityksen arvoa, joten länsimaalainen saa yleensä osakseen kunnioittavampaa kohtelua kuin paikallinen, joka puolestaan saa osakseen vähemmän kurjaa kohtelua kuin hierarkian alimmainen, mantereen puolelta tullut kiinalainen. Kukaan ei sano sanaakaan, kun amerikkalainen kollegani häviää päivittäin tunniksi kahvilaan pelaamaan puhelimella tai hakemaan päivän kuudennetta kahvikuppia. Tullessani tavalliselta juttutuokiolta pomoni luota mannerkiinalainen kollegani kuiskaa, ettei ole koskaan vaihtanut pomomme kanssa muutamaa sanaa enempää.

Valmistautuminen ammattiin ja sitä kautta taloudelliseen menestykseen alkaa täällä jo varhain. Raskaana olevat tuttavani kertovat varanneensa paikan kaupungin parhaasta päiväkodista jo ennen lapsen syntymää. Pyhän kolminaisuuden ulkopuolella ei ole juuri vaihtoehtoja: lääkäri, lakimies, insinööri. Rahoitusala ja liiketalouskin lasketaan yleensä hyväksyttävien ammatinvalintojen joukkoon. Riskien otto ei ole kiinalaisille tyypillistä: varma ammatti ja toimeentulo viehättävät enemmän.

Kyselen kiinalaiselta ystävältäni ammatinvalinnasta pekingiläisen yliopiston ruokalassa. Hän miettii hetken. “Me ajattelemme Kiinassa, että lapsi on ikään kuin sijoitus. Vanhemmat laittavat paljon rahaa lapsen koulutukseen, joten heillä on myös oikeus periä takaisin sijoitetut rahat, kun lapsesta tulee lääkäri, insinööri, lakimies tai kirjanpitäjä.” “Entä jos lapsi haluaakin opiskella jotain ihan muuta?” Yritän pysyä mahdollisimman objektiivisena. ”Vanhemmat yleensä tietävät lapsia paremmin, mikä on lapsille hyväksi, joten vanhemmilla on oikeus päättää, mitä lapsi menee opiskelemaan. Ajattele, jos lapsesta tulisi muuten vaikka leipuri, eihän sillä rikastuisi ja sitä paitsi olisihan se aika noloa, jos vanhempien pitäisi kertoa muille, ettei niiden lapsesta tullutkaan lääkäriä. Kaikkeen työhön tottuu kuitenkin vuosien varrella, ei sen tarvitse olla niin kiinnostavaa.” En tiedä, mitä sanoa. Epäilen, ettei humanistilapsi ole ollut vanhemmilleni kovinkaan tuottoisa sijoitus.

- Roosa Veijola

Kirjoittaja on Tiiman työelämävastaava ja virallinen Kiinan-kirjeenvaihtaja, joka haaveilee kahdeksan tunnin työpäivistä ja tunnustaa turvautuvansa pahimpina koti-ikävän hetkinään Kaija Koon varhaiseen tuotantoon.