Mielessä pyörii usvaa. Tummat olennot hyppivät seinillä ja Simeonin liuhuparta kutittelee minua valveunessa. Sekin kokee jatkuvaa eksistentiaalista kriisiä. Avaan silmäni ja päässä jysähtää. Oikein kunnolla kivistää. Liian valoisaa, ai sinua aurinko, mene pois. Etsin rullaverhon vedintä, haparoin ja huidon. Äkkiä pois tuo polte silmistä. Sydän hakkaa kuin vanhan veturin höyrymäntä. Mistä ihmeestä tämä syntinen olo oikein tulee? Fiilis on kuin kurjalla kamreerilla, joka istuu päivät pääksyestään verokirstun päällä jumiutuneena samaan asentoon. Niska ei liiku, hartioita jomottaa, ja käsi selvästi on pitänyt mutkistaan päätellen koko yön kädessä jotain. Suuta kuivaa ja kielen päälle on levitetty karvas matto, joka viime yönä lennätteli supisevia taikasanoja halukkaisiin korviin. Valheen asteelle nekin korkeintaan jäivät, mutta surullisia eivät sentään olleet.

Reetu soittaa. Kertoo tuijotelleensa illalla Otavaa ikkunastaan ja miettineen, että mikä meitä kaikkia vaivaa tässä kauniissa maailmassa. Haukkui linnut, haukkui kalat, haukkui kosket ja haukkui minut. Ymmärrän kyllä miehen näkökulman. Petetty rakkaus on karua katseltavaa. Aikamies jo, mutta silti vollottaa, jos ei löydä sitä ainoaa oikeaa johon uskoo. Humalassa yleensä vielä hurjistuu ja laskuissa runoilee päänsä sekaisin. Nytkin melkein haisee nokialaisen läpi lievä aamuviina. En tiedä mihin mies on menossa, mutta selväksi on käynyt jo se, ettei polkuaan halua yksin kävellä. Kokeilkoon vaikka kaukosuhteita, jos se on minusta kiinni.

Keittiössä törmään Timoteukseen. Mies lukee pyhää kirjaa kuin piru konsanaan ja muistuttelee nytkin paholaisen pauloihin joutumisesta. Ai ai, ei kuulemma saisi näyttää noin pahoinvoivalta. Miehessä on kuitenkin yksi ystävän silmin arvostettava piirre. Mihin meneekään, on tämä Lestadiuksenkin lyövä saarnamies keittänyt tuoreet sumpit, vaikka pannu olisi paskana. Istun miehen viereen lukemaan sanomalehteä tämän selatessa tarinaa Aabrahamista. Ystävällinen nyökyttely astuu kuvioihin, kuten kommuunissamme on tapana ollut. Kaadan itselleni tummapaahtoa toisen kupillisen ja mietin, että kuinka tämäkin mies muuttui pikkurikollisesta pikkupyhimykseksi yhdessä yössä. Kamala tuo uskon voima.

Vessasta kuuluu yökkäilyä. Nikolai taitaa olla viimein herännyt. Mies oli yöksi päätynyt patjalle posliiniystävän viereen tyhjennettyään kalliin skotlantilaisen. Ei mitään uutta auringon alla. Astuessaan ulos Nikolai tuijottaa hetken minua, Aabrahamin heristelevää sormea ja Simeonia, joka vilahtaa tämän jalkojen välistä omille aamutarpeilleen yhdessä pörheän hännän pölähdyksessä. Nikolai katsoo laiskanpulskean kollin perään ja löntystää keittiöön, astuu jääkapille ja työntää läjän pekonia pannulle tirisemään. Rasvan tuoksu täyttää huoneen huuhtoessani kuppiani tyhjäksi.

Jaska törmää ovesta sisään hurjana! Aamuinen vaahtoaminen huushollin ylläpidosta alkaa. Ankara katse kiertää koko revohkaa ja pysähtyy Nikolain surkeaan olemukseen. Jaska kaappaa puukauhan keittiön laatikosta ja läväyttää sillä kokkia pakaraan. Mesoaminen viime yön meluhaitoista alkaa. Hiljaisuus on kuulemma olemassa meitä kaikkia varten ja muumimusiikin soittaminen täysillä kolmen aikaan yöstä ei ole tajunnanräjäyttävää vaan järkyttävää. Jaska – talon pakollinen isähahmo –  osaa tylyttää meitä kyllä, mutta leppyy kunhan saa sanottavansa sanottua. Itsenäinen mies ei juo edes kahvia meidän muiden tapaan vaan litkii teetä kuin mikäkin engelsmanni.

Leroy tulee aamulenkiltään. Nuori veikkonen paukuttaa päivittäin kilometritolkulla pururatoja ja luontopolkuja vain kengänpohjan polkemisen ilosta. Huutelee tikoille matkallaan tervehdyksiä omalla kielellään ja hymyilee kaikille vastaantulijoille kuin hangonkeksi. Sporttivarttiin sopiva äijänkäppyrä onkin suunnilleen yhtä paksu kuin hanko ja pitkä kuin halailemansa petäjät. Toisaalta putken jäädessä päälle kuoriutuu tästä luontoäidin estejuoksijasta melkoinen maratoonari. Takavuosina veikkonen saapui kommuunimme ovelle ja pyysi saada paikan johon painaa päänsä. Mies jämähti tänne ensin puoleksi vuodeksi ja lennettyään hetkeksi kotikonnuilleen palasi takaisin rääkymään linnuille.

Viimeisenä kellariasunnostaan ylös kömpii talon nuorimmainen asukas, Ahti. Tämä liukaskielinen ja pistävä terrieri jaksaa sparrata meitä hulluuteen saakka. Nuoresta iästä huolimattaan miehenalku on saanut paljon harjoitusta elämästä ja opettaa meitäkin joskus poluillamme. Ahti astuu viimeisen portaan ylös ja pamauttaa jalkansa tuvan puolelle. Ystäväni on kasvanut viimeisen vuoden aikana ja vapauduttuaan taas maailman markkinoille, on hän ohjannut yhä enemmän omaa venettään aaltojen harjalla. Kypsyy, kypsyy tuonkin miehen hedelmä vielä. Seitsemäs miestä, jos ei lasketa jatkuvasti evästä monkuvaa Simeonia. Kaikki ajautuneet tähän samaiseen mökkipahaseen, jonka nimi on kyltin perusteella ’’Jukola’’. Kuka hemmetti tuollaisenkin nimen on paikalle keksinyt.

- Orava