Teksti: Kerttu Juutilainen

 

20.4 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa pyrittiin yliopiston historioitsijoista, filosofeista ja sosiologista koostuvan paneelin johdolla etsimään vastauksia kysymykseen: mitä hyötyä on humanistisesta tutkimuksesta? Huoli humanismin tulevaisuudesta on sitkeä ja pahanlaatuinen, jonka oireilua voi nähdä esimerkiksi aate- ja oppihistorian oppiaineen pohjalukemiin painuneissa hakijamäärissä. Vaikka Suomessa ei monia varsinaisia oppituolien lakkautuksia ollakaan nähty, on tieteenala jäänyt kauas teknisten alojen kasvuvauhdin jalkoihin. Oulussa, yliopiston rehtori Jouko Niinimäen johtokaudella, yliopiston sisäistä rahanjakomallia ollaan sorvaamassa: humanistisilta tieteiltä ollaan ottamassa kolme miljoona euroa, josta suuri osa ollaan aikeissa siirtää, rehtorin aikaisemmin johtamalle tekniselle tiedekunnalle.

 

Alustuksissa aiheeseen tartuttiin erityisesti hyödyn käsitettä pyörittelemällä. Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen muistutti omassa alustuksessaan, hyödyn määrittelyn olevan aina historiallista. Ymmärrys hyödystä on ajassa usein nopeastikin muuttuva käsite. Poliittisten päätösten hyödyn mittaamisessa, sorrutaan usein sulkemaan silmänsä toisen hyödyn mahdollisesta koitumisesta toisen haitaksi. Mustavalkoisen ja lyhytjänteisen hyötyajattelun voi nähdä valuneen myös yliopistoon, jolle yliopistouudistuksessa luvattu autonomian lisääntyminen on jäänyt muistoksi. Nykyaikaa Pietikäinen kuvasi kilpailuhyödyn aikakaudeksi, jonka ”profeettoja”, julkista tilaa saavia asiantuntijoita, ovat erityisesti taloustieteilijät.

 

Keskeiseksi tieteen ulkopuolisille näyttäytyväksi ongelmaksi nähtiin humanististen tieteiden vaikuttavuuden vaikea, ellei mahdoton mitattavuus. ”Puhtaiden” tieteiden halveksunta ja tieteen sovellettavuuden vaateet voidaan nähdä leimallisina paitsi nykyajalle, myös esimerkiksi Neuvostoliiton alkuvuosille. Tynkäiset 5-vuotissuunnitelmat muistuvat usein mieleen myös tämän päivän koulutuspolitiikassa: tavoitteet asetetaan usein hallituskauden mittaisiksi, vaikka monen tutkimuksen hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden arviointi on usein uskottavaa vasta useampien vuosikymmenien päästä.

 

Useissa puheenvuoroissa humanistit pyrittiinkin asettamaan monimutkaisen maailman navigaattoreiksi ja arvokeskustelijoiksi. Tämän perusteluksi korostettiin humanististen tieteiden kyvykkyyttä kommunikoida muiden tieteenalojen kautta. Humanististen tieteiden laman heijastumia todellisuuteen on tietysti vaikea arvioida, mutta kovinkaan kaukaa haettua kuitenkaan tuskin on, että se voidaan yhtenä syynä nähdä niin taloususkovaisuuden kuin rasisminkin nousun taustalla: ihmisten näkeminen ensisijassa tuottavuusnäkökulman tartuttamana synnyttää vaarallista ajattelua, ilman humanistisia korjausliikkeitä.

 

Ympäristökysymyksiin vastaamista korostettiin tämän ajan humanismin keskeisimpänä tehtävänä. Tekniset alat ovat kuitenkin Suomessa ottaneet ohjat näyttävimmin käsiinsä myös tällä saralla. Ympäristöä hyödyttävää innovointia on syytä tervehtiä ilolla, mutta pohtia voi myös, onko teknisten alojen valta-asema siementänyt myös perustelematonta tiedeuskovaisuutta ympäristökysymysten ratkomisessa? Maailman huippuyliopistoissa talouskasvuun ja teknologioihin takertumisesta ollaan luovuttu ympäristökysymysten ratkomisessa, milloin Suomessa?

 

 

On huomattava, että humanistiset tieteet eivät suinkaan ainoina ole olleet eri tieteenalojen saaman rahoituksen ja arvostuksen tulilinjalla viimeisten suurien finanssikriisien jälkeen. Toisaalta tuottavuusnäkökulman voi nähdä levinneen myös nollatulosten pelkona muutoin arvostetuillakin tieteenaloilla: julkista tilaa myönnetään ensi sijassa niin sanottuja ”tuloksia” saaneille tutkimuksille, mikä voi vaarallisellakin tavalla vääristää käsityksiämme esimerkiksi lääketieteen ja psykologian saralta. Tulosten kuuluttelu on tieteen rajat ylittävä ilmiö ja paljon muutakin kuin budjetointia. Näistäkin syistä tieteenfilosofisia kysymyksiä tieteen merkityksestä olisi syytä ratkoa poikkitieteellisellä asenteella.

 

Alustusten jälkeisissä yleisön puheenvuorossa ihmeteltiinkin tilaisuuden pientä sisäpiiriä: mitä hyötyä on siitä, että humanistit vakuuttelevat toisille humanisteille tärkeyttään. Tähän alustajat itse korostivat pitäneensä tilaisuutta pidemmän projektin alkuna. Toivottavasti näin käykin. Paikalle näytti kuitenkin saapuneen vain kourallinen varsinaisia perustutkinto-opiskelijoita, vaikka muuta väkeä kiitettävästi riittikin. Toivottavasti se johtui ennemmin tilaisuuden vaatimattomasta tiedottamisesta kuin huolettomuudesta tieteenalan tulevaisuuden suhteen.

 

Pysyttelevätkö humanistit liian pienissä piireissään muuallakin? Pitäisikö humanistisia tieteitä pyrkiä popularisoimaan laajemmin? Tieteen avoimuutta voisi myös Oulun yliopistossa lisätä ja välittää luentoja myös nettiin, siten parantaa ymmärrystä tieteen sisällöstä ja lisätä sen vaikuttavuutta. Julkista tilaa on osattava myös itse ottaa. Toisaalta vuoden 2016 tiedebarometrista selviää, että selvä enemmistö kansalaisista suhtautuu kriittisesti taloudellista hyötyä korostavaa tiedepolitiikkaa kohtaan. Tärkeydestämme pitää siis vakuuttaa enää vain päättäjät.