Arvoisat Humanistisen Killan opiskelijat!

Tänään on kulunut tasan 70 vuotta siitä, kun liittoutuneiden joukot avasivat Auschwitzin keskitysleirin portit, ja viimeisille tuhoamisleirin uhreille koitti vapaus vankeudesta; vapautus piinasta lienee tullut elämänsä aikana vain harvoille leiriltä vapautuneille. Juutalaisvainojen mittasuhteiden paljastuminen maailman asukkaille on ollut yksi 1900-luvun suurimpia järkytyksiä. Ajatus siitä, että ”ei koskaan enää”, on poikinut erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa erilaisia tapoja kunnioittaa Hitlerin Saksan natsikoneiston vainojen uhreja – niin juutalaisia, mustalaisia, homoseksuaaleja kuin poliittisesti ainoasta sallitusta poikenneitakin.

Euroopassa Vainojen uhrien muistopäivää on vietetty vuodesta 1995 alkaen. Muistopäivän nimi muilla kielillä sitoo sen suomen kieltä selkeämmin juuri natsi-Saksan hirmutekoihin kuten Holocaust Victim’s Remembrance Day tai Minnesdagen för förintelsens offer. Vaikka Suomessa valtioneuvoston kanslia valitsi vuonna 2002 päätöksellään merkkipäivän viettämispäiväksi juuri Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivän, on suomalainen traditio halunnut kunnioittaa samalla muitakin suuria vainoja ja kansanmurhia, joita ei ihmiskunnan historiasta, eikä 1900-luvultakaan, puutu.

Oulun yliopiston Humanistisen killan perustama muistomerkki noitavainojen uhreille kuvastaa mielestäni hyvin tätä traditiota. Varsinaiset noitavainothan, joita Euroopassa puhkesi uuden ajan alussa, siis 1400-luvun puolivälistä 1700-luvun alkuun, eivät sinällään koskettaneet vahvasti erityisesti Pohjois-Pohjanmaata tai Oulun seutua. Sellaista noitahysteriaa ja mittavia oikeudenkäyntejä, joita 1600-luvulla järjestettiin vaikkapa Ruotsin Taalainmaalla tai Jäämeren rannikolla Vardön saarella, ei tältä alueelta tunneta. Yksittäisiä noituussyytöksiä toki esitettiin.

Suomen kielessä sana ”noitavaino” onkin saanut paljon laajemman merkityksen, kuin mitä varsinaiset historialliset tapahtumat uuden ajan alussa antavat aihetta. Nykypäivänä noitavainosta puhutaan usein vertauskuvallisesti silloin, kun vainon kohteena on jokin uskonnollisen, poliittisen tai vaikkapa seksuaalisen suuntautumisensa pohjalta epäluuloa herättävä kansanryhmä. Myös tietyntyyppiseen rikolliseen toimintaan syyllistyneiden ihmisten, kuten rattijuoppojen, pedofiilien tai murhamiesten julkista, lynkkauksenomaista jäljittämistä henkilön todellisesta syyllisyydestä tai syyttömyydestä piittaamatta on joskus nimitetty noitavainoksi.

Tässä piileekin linkki menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Meidän mielestämme esimerkiksi pedofilia on kammottava rikos. Niin oli noituuskin. Noituus oli rikoksista raskaimpia, sillä noituus merkitsi, että henkilö oli tehnyt sopimuksen itsensä Paholaisen kanssa. Hän oli pahan puolella, hän halusi siten toiminnallaan tietoisesti ajaa omaa etuaan vahingoittamalla yhteisöä. Tällä vertauksellani en halua millään tavoin puolustella pedofiilejä tai muitakaan rikollisia – ei, heitä kuuluukin rangaista! Pyrkimykseni on esimerkin avulla ainoastaan auttaa meitä ymmärtämään sitä, kuinka perverssistä ja luotaantyöntävästä rikoksesta noituudessa ajateltiin olevan kysymys.

Noitavainojen järjestäjät uskoivat vakaasti olevansa oikeassa. He uskoivat torjuvansa pahaa, he uskoivat olevansa Jumalan asialla. Pahuuden poistaminen sinällään on mielestäni oikeutettua. Mutta kun mukaan tulevat pelko, tietämättömyys, suuttumus väärintekijää kohtaan (vaikka osin oikeutettukin), ja monesti vieläpä jonkun yhteiskunnassa vaikuttavan tahon taito hyödyntää näitä kolmea haluamiensa päämäärien aikaansaamiseksi, lipeää pahuuden torjuja helposti pahan itsensä puolelle. Meidän aikamme vainoja – tai jopa ”noitavainoja” – järjestävät tokikin monet valtaapitävät, kuten ennenkin. Sytyke, joka saa kansanjoukot tarttumaan nuijiin ja astaloihin, ja ryntäämään kadulle vaatien noitaa poltettavaksi, asuu kuitenkin meitä kaikkia hyvin lähellä. Lastuja siitä sytykkeestä löytyy meistä melkeinpä jokaisen taskusta.

Haluaisin lopuksi lausua muutaman sanan meidän aikamme Suomea vaivaavasta ilmiöstä, joka hyökkää silmille melkeinpä jokaisesta läppäristä ja mobiililaitteesta, iPhonesta ja Lumiasta. Se on se verbaalinen raivo, jonka kohteeksi melkein mikä tahansa ilmiö voi joutua, aina kirvessurmaajan etnisestä taustasta turhan julkkiksen silikoniselfiehen saakka. On oikeutettua tuntea suuttumusta rikoksen tai terroriteon edessä. Kuitenkin, mikä saa ns. tavalliset ihmiset vaatimaan, että johonkin tekoon syyllistynyttä tulisi rangaista kiduttamalla? Kyllä, kiduttamalla.

En halua olla se kukkahattutäti, joka käsittää todelliseksi uhkaukseksi, jos joku mesoaa hirttävänsä pyörävarkaan viulunkielellä munistaan. Olen se kukkahattutäti, joka kauhistuu ihmisten ajattelutavan tasoa, jos tavalliset ihmiset, tavalliset miehet ja naiset tavallisessa, vaikkapa facebook-keskustelussa, vaativat rikolliselle toinen toistaan hurjempia mestaustapoja, tai kidutusta rangaistukseksi? Olen se kukkahattutäti, joka seuraa yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä niitä oikeassa olijoita, noidantappajia, jotka mesoavat milloin huostaanottopäätöksestä, milloin maahanmuuttopolitiikasta, milloin raiskaajan rangaistuksesta, ja luottavat tiedoissaan älämölöinformaatioon, jota tarjoilevat nimettömät ”kriittisen journalismin” nettisivut. Mihin tämä Suomi on menossa? Missä lähdekritiikki?

Virkamiesten toimintaa, oikeusistuimen päätöksiä tai valtion poliittista linjaa voi ja pitää arvostella. Mutta kun järkiargumentit vaihtuvat tietämättömyyteen ja tunnekuohuun, ollaan vaarallisilla vesillä. Tunteen palo ja ”me yhdessä oikeassa olemisen meininki” kannatteli fasismiakin, eikä Suomen kansa näytä elävän siitä ajattelumaailmasta kovinkaan kaukana.

Mikä lääkkeeksi? Mielestäni sekä professori Laura Kolbe viikonlopun kolumnissaan että tämän päivän Kalevassa haastateltu Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornik ehdottivat samansuuntaista. ”Mitä paremmin ihmiset tuntevat oman identiteettinsä, sitä harvemmin he ovat vihamielisiä muita kohtaan. Lisäksi kun ihminen tuntee oman uskontonsa, hän osaa suhtautua kriittisesti propagandaan.” lausuu Nadbornik.

Oman kulttuurin, oman taustan, ja oman nationalisminsa tunteminen, kuten Laura Kolbe ehdotti, auttavat asettamaan asioita ja ilmiöitä mittasuhteisiinsa, ja tarkastelemaan omiakin toimintamallejamme ja ajatusmaailmaamme osana laajempaa kokonaisuutta. Pahuutta ei tarvitse edelleenkään hyväksyä, ja pahoista teoista tulee tuomita. Mutta meillä humanisteilla on käsissämme monet avaimet siihen, että autamme suomalaisia tulemaan tutuiksi kulttuurinsa ja historiansa kanssa. Näillä eväillä, ja sydämen sivistyksellä voidaan pohtia myös tapoja puhua pahuudesta ja suhtautua siihen ilman, että meistä tulee niiden kaltaisia, joita me itse sanoilla ruoskimme.

Hyvät humanistit, haluan ehdottaa hetken hiljaisuutta vainojen uhrien muistolle.

 

Maija Kallinen

Kuva: Milla Luokkala