Lue aikaisempi osa http://seontottuus.vuodatus.net/lue/2014/11/karryt-osa-3.

Otin välittömästi valokopiot neiti Simelius-Paulaharjun opiskeluaikojen julkaisusta ja näytin ne seuraavana päivänä herra Salliselle, joka kalpeni silmissä ja teki ristinmerkinkin harvinaisella reippaudella. ”Herran pieksut, tottako tämä on?” hän kuiskasi järkyttyneenä. ”Taavetti Petterson penäämässä palkkaansa? Kajunen, voiko muka olla?”

”Tämä on nyt aavistuksen melodramaattisempaa kuin yleisimmät paranormaalit ilmiöt, mutta kaipa se mahdollista on”, kerroin hänelle. ”Joskus inhimilliset tunteet ovat niin vahvoja, että ne syövyttävät itsensä ympäristöönsä: talojen kiveen ja puuhun -- tai tässä tapauksessa kottikärryihin. Ikävä kyllä näyttää siltä, että useimmiten vain negatiiviset tunteet yltävät riittäviin mittoihin.

"Pelko, viha, katkeruus, kostonhimo ja hulluus. Taavetti Petterson varmasti ehti vihata pitkään ja hartaasti työntäessään kivillä täytettyä kirottua kottikärryään ympäri pihaa aamusta iltaan. Vihaa kertyi lopulta niin paljon, että kuolemakaan ei estä häntä perimästä palkkaansa eikä sadankahdenkymmenenviiden vuoden
aikakaan. Kottikärryjen tuhoaminen voisi auttaa, mutta siihen ei taida olla helppoja keinoja.”

”Minulla on parempi ajatus”, Sallinen sanoi vaimeasti, ”ehkä on aika maksaa työmies Pettersonin palkat.”

Pekka Sallinen painui ulos ja lähti käymään kaupungilla vanhoja rahoja myyvissä puodeissa. Hän osti kolme hopeamarkkaa ja kuusitoista viiden pennin kolikkoa, tarkistaen, että jokainen oli painettu vuoden 1865 rahauudistuksen jälkeen. ”Tonnin maksoivat”, Sallinen kertoi minulle hymähtäen synkästi, ”sen verran kai saa kottikärryntyöntäjä viikossa nykyäänkin.” Rehtori ja minä odotimme muutaman päivän riittävän julmaa säätä, laitoimme kolikot lautaselle toimistonsa pöydälle, jättimme koulun ovet auki yöksi ja jäimme alakerran opettajanhuoneeseen passiin.

Yöllä kuulimme kärryjen kolisevan yläkerran käytävillä ja askelten jyskyvän, mutta emme vilkaisseet pois korttipelimme ääreltä.

  

Rehtorintoimiston ovi avautui valittaen, mutta ilmiö ei loppunut. Kärryjen ja saappaiden äänet liikkuivat kohti portaikkoa ja kolisten kulkivat siitä alas, aina ulko-ovelle saakka. Sallinen ja minä olimme jännittyneitä kuin viulunkielet. Tuijotimme toisiamme ja opettajanhuoneen ovea pitkän ajan, kunnes olimme varmoja ettei vaaraa olisi. Muutaman tunnin kuluttua uskalsimme tarkistaa tilanteen. Rahat olivat kadonneet ja kottikärryt lepäsivät hyllyn alla vajassaan, raskaina ja kuivina ja vanhoina.

Aamulla Timo Tommilan kirves ja sorkkarauta irrottivat kärryjen laudat toisistaan ja ne pantiin lämmittämään huonetta, jota aikanaan kummittelivat. Ruosteinen, rautainen pyöränvanne roikkuu Oulun Lyseon lukion rehtorintoimiston seinällä tänäkin päivänä muistuttaen siitä, että vääryydet eivät aina kuole niitä tehneiden miesten mukana. Kärryjen palaessa tuhkaksi Tommila, Sallinen ja minä otimme ja joimme Taavetti Pettersonin sielulle pitkän ryypyn kirkasta, ja toivoimme hänelle lepoa pitkän työnsä jälkeen.

En väitä tietäväni, missä työmies Petterson nyt on. Oletettavasti jotkut meistä saavat vielä tavata hänet vielä ja toivon olevani yksi heistä. Haluan kuulla, miten hän käytti kolme hopeamarkkaansa ja kahdeksankymmentä penniään.  

Teksti Petri Karikko

Kuvitus Mirja Mustapirtti

Novelli on osallistunut Portti-lehden novellikilpailuun.