maanantai, 8. toukokuu 2017

Kriitikko

Olipa kerran kriitikko. Kriitikko eli yhteiskunnassa, joka kannusti kriittiseen ajatteluun. Kriitikko otti siis neuvosta vaarin, ja alkoi kritisoida:


Aina kun kriitikko luki lehtiä, kritisoi hän toimittajia tietämättömyydestä.

Aina kun kriitikko vei autonsa korjattavaksi, kritisoi hän mekaanikkoja asiantuntemattomuudesta.

Aina kun kriitikko tutki tiedettä, kritisoi hän tiedemiehiä epätieteellisyydestä.

Aina kun kriitikko kävi lääkärissä, kritisoi hän lääkäreitä lääketeollisuuden etujen ajamisesta.

Aina kun kriitikko rakennutti taloa, kritisoi hän rakentajia osaamattomuudesta.

Aina kun kriitikko sai oikeuden tuomion, kritisoi hän tuomareita puolueellisuudesta.

Aina kun kriitikko katsoi urheilua, kritisoi hän urheilijoita huonoista suorituksista.

Aina kun kriitikko kävi pörssissä, kritisoi hän ekonomisteja epätarkoista ennusteista.

Aina kun kriitikko katsoi päivän säätä, kritisoi hän meteorologeja epätarkoista ennusteista.

Aina kun kriitikko tahtoi kritisoida paljon ihmisiä kerralla, kokosi hän netistä listan nimiä ja kritisoi kaikkia yhdessä.


Ainoa josta kriitikko ei löytänyt kritisoitavaa oli hän itse. Hänhän tiesi aina paremmin!


Ja niin hän jatkoi innolla muiden kritisointia, aikansa Don Quijote, tuo kriitikko.



H

lauantai, 22. huhtikuu 2017

Mitä hyötyä on humanistisesta tutkimuksesta?

Teksti: Kerttu Juutilainen

 

20.4 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa pyrittiin yliopiston historioitsijoista, filosofeista ja sosiologista koostuvan paneelin johdolla etsimään vastauksia kysymykseen: mitä hyötyä on humanistisesta tutkimuksesta? Huoli humanismin tulevaisuudesta on sitkeä ja pahanlaatuinen, jonka oireilua voi nähdä esimerkiksi aate- ja oppihistorian oppiaineen pohjalukemiin painuneissa hakijamäärissä. Vaikka Suomessa ei monia varsinaisia oppituolien lakkautuksia ollakaan nähty, on tieteenala jäänyt kauas teknisten alojen kasvuvauhdin jalkoihin. Oulussa, yliopiston rehtori Jouko Niinimäen johtokaudella, yliopiston sisäistä rahanjakomallia ollaan sorvaamassa: humanistisilta tieteiltä ollaan ottamassa kolme miljoona euroa, josta suuri osa ollaan aikeissa siirtää, rehtorin aikaisemmin johtamalle tekniselle tiedekunnalle.

 

Alustuksissa aiheeseen tartuttiin erityisesti hyödyn käsitettä pyörittelemällä. Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen muistutti omassa alustuksessaan, hyödyn määrittelyn olevan aina historiallista. Ymmärrys hyödystä on ajassa usein nopeastikin muuttuva käsite. Poliittisten päätösten hyödyn mittaamisessa, sorrutaan usein sulkemaan silmänsä toisen hyödyn mahdollisesta koitumisesta toisen haitaksi. Mustavalkoisen ja lyhytjänteisen hyötyajattelun voi nähdä valuneen myös yliopistoon, jolle yliopistouudistuksessa luvattu autonomian lisääntyminen on jäänyt muistoksi. Nykyaikaa Pietikäinen kuvasi kilpailuhyödyn aikakaudeksi, jonka ”profeettoja”, julkista tilaa saavia asiantuntijoita, ovat erityisesti taloustieteilijät.

 

Keskeiseksi tieteen ulkopuolisille näyttäytyväksi ongelmaksi nähtiin humanististen tieteiden vaikuttavuuden vaikea, ellei mahdoton mitattavuus. ”Puhtaiden” tieteiden halveksunta ja tieteen sovellettavuuden vaateet voidaan nähdä leimallisina paitsi nykyajalle, myös esimerkiksi Neuvostoliiton alkuvuosille. Tynkäiset 5-vuotissuunnitelmat muistuvat usein mieleen myös tämän päivän koulutuspolitiikassa: tavoitteet asetetaan usein hallituskauden mittaisiksi, vaikka monen tutkimuksen hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden arviointi on usein uskottavaa vasta useampien vuosikymmenien päästä.

 

Useissa puheenvuoroissa humanistit pyrittiinkin asettamaan monimutkaisen maailman navigaattoreiksi ja arvokeskustelijoiksi. Tämän perusteluksi korostettiin humanististen tieteiden kyvykkyyttä kommunikoida muiden tieteenalojen kautta. Humanististen tieteiden laman heijastumia todellisuuteen on tietysti vaikea arvioida, mutta kovinkaan kaukaa haettua kuitenkaan tuskin on, että se voidaan yhtenä syynä nähdä niin taloususkovaisuuden kuin rasisminkin nousun taustalla: ihmisten näkeminen ensisijassa tuottavuusnäkökulman tartuttamana synnyttää vaarallista ajattelua, ilman humanistisia korjausliikkeitä.

 

Ympäristökysymyksiin vastaamista korostettiin tämän ajan humanismin keskeisimpänä tehtävänä. Tekniset alat ovat kuitenkin Suomessa ottaneet ohjat näyttävimmin käsiinsä myös tällä saralla. Ympäristöä hyödyttävää innovointia on syytä tervehtiä ilolla, mutta pohtia voi myös, onko teknisten alojen valta-asema siementänyt myös perustelematonta tiedeuskovaisuutta ympäristökysymysten ratkomisessa? Maailman huippuyliopistoissa talouskasvuun ja teknologioihin takertumisesta ollaan luovuttu ympäristökysymysten ratkomisessa, milloin Suomessa?

 

 

On huomattava, että humanistiset tieteet eivät suinkaan ainoina ole olleet eri tieteenalojen saaman rahoituksen ja arvostuksen tulilinjalla viimeisten suurien finanssikriisien jälkeen. Toisaalta tuottavuusnäkökulman voi nähdä levinneen myös nollatulosten pelkona muutoin arvostetuillakin tieteenaloilla: julkista tilaa myönnetään ensi sijassa niin sanottuja ”tuloksia” saaneille tutkimuksille, mikä voi vaarallisellakin tavalla vääristää käsityksiämme esimerkiksi lääketieteen ja psykologian saralta. Tulosten kuuluttelu on tieteen rajat ylittävä ilmiö ja paljon muutakin kuin budjetointia. Näistäkin syistä tieteenfilosofisia kysymyksiä tieteen merkityksestä olisi syytä ratkoa poikkitieteellisellä asenteella.

 

Alustusten jälkeisissä yleisön puheenvuorossa ihmeteltiinkin tilaisuuden pientä sisäpiiriä: mitä hyötyä on siitä, että humanistit vakuuttelevat toisille humanisteille tärkeyttään. Tähän alustajat itse korostivat pitäneensä tilaisuutta pidemmän projektin alkuna. Toivottavasti näin käykin. Paikalle näytti kuitenkin saapuneen vain kourallinen varsinaisia perustutkinto-opiskelijoita, vaikka muuta väkeä kiitettävästi riittikin. Toivottavasti se johtui ennemmin tilaisuuden vaatimattomasta tiedottamisesta kuin huolettomuudesta tieteenalan tulevaisuuden suhteen.

 

Pysyttelevätkö humanistit liian pienissä piireissään muuallakin? Pitäisikö humanistisia tieteitä pyrkiä popularisoimaan laajemmin? Tieteen avoimuutta voisi myös Oulun yliopistossa lisätä ja välittää luentoja myös nettiin, siten parantaa ymmärrystä tieteen sisällöstä ja lisätä sen vaikuttavuutta. Julkista tilaa on osattava myös itse ottaa. Toisaalta vuoden 2016 tiedebarometrista selviää, että selvä enemmistö kansalaisista suhtautuu kriittisesti taloudellista hyötyä korostavaa tiedepolitiikkaa kohtaan. Tärkeydestämme pitää siis vakuuttaa enää vain päättäjät.

 

 

 

 

 

 

 

 

perjantai, 24. maaliskuu 2017

Antroposeeni - ihmisen aikakausi

teksti: Ilari Virtanen

 

Viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana ihmisen vaikutus planeettamme tulevaisuuteen ja sen elämää ylläpitäviin järjestelmiin on syntynyt keskeiseksi osaksi julkista tieteellistä ja poliittista keskustelua. Eniten keskustelua lienee herättänyt ilmastonmuutos. Ilmakehän lisäksi ihmisen toiminta on kuitenkin vaikuttanut rajusti myös planeetan pinnalla toimiviin järjestelmiin. Biologi Eugene F. Stoermer onkin ehdottanut, että ihmisen toimet ovat vaikuttaneet planeettaamme siinä määrin, että sen voi katsoa siirtyneen historiassaan uuteen vaiheeseen, antroposeeniin, eli ihmisten aikaan. Tämä hänen mukaansa näkyisi stratigrafioissa, maan kivikerrostumien mittauksissa.

 Edeltävää tällaista kautta, jota voimme katsoa yhä elävämme, mikäli emme hyväksy antroposeenin käsitettä, on holoseeni. Mikäli holoseenin katsotaan päättyneen, olisi se ollut poikkeuksellisen lyhyt geografinen vaihe maan historiassa: se olisi kestänyt vain reilut 10 000 vuotta, jääkauden päätöksestä antroposeenin alkuun.

Antroposeenin alkupisteestä ei ole selkeää yhteisymmärrystä. Artikkelissaan The Anthropocene: conceptual and historical perspectives Will Steffen, Jacques Grinevald, Paul Crutzen ja John McNeill esittävät tästä muutaman kilpailevan teorian. Varhaisin näiden määritelmien tarjoama ajankohta asettaisi sen sukupuuttoaltoon viimeisen jääkauden aikana. Aaltoa on pidetty mahdollisesti ihmisten ainakin myövaikuttamana, ellei aiheuttamana. Toinen esihistoriallinen ajoitus asettaisi sen neoliittisen vallankumouksen aikaan, eli hetkeen, jolloin ihminen alkoi viljellä maata. Perusteluiksi on esitetty, että maanviljelys ja metsien kaataminen olisivat johtaneet riittäviin hiilidioksidi-päästöihin, jotta uusi jääkausi olisi ilmaston lämpenemisen johdosta estetty. Sen puolesta, että tämä olisi aiheuttanut riittävästi päästöjä merkittävään planeetan laajuiseen muutokseen, ei kuitenkaan ole varsinaista näyttöä

Toisekseen antroposeenin on ehdotettu alkavan teollistumisen alkuhetkiltä 1700-luvun puolivälissä, jolloin fossiilipolttoaineiden käyttö kasvoi voimakkaasti. Myös 2. maailmansodan jälkeistä nopean kehityksen vaihetta, jota on nimitetty termillä The Great Acceleration, on ehdotettu sen alkuhetkeksi. Molempien kohdalla lienee ilmiselvää, että ihminen teknologiallaan alkoi vaikuttaa planeettaamme ennen näkemättömällä tavalla. Kysymys kuuluukin, minne vedetään se raja, jossa niiden vaikutukset alkoivat olla riittäviä, jotta planeetan voidaan katsoa siirtyneen tällaiseen kauteen.

Vaikka antroposeenin käsite on saavuttanut maailmanlaajuista huomioita, se ei siis vielä ole kovinkaan selkeästi määritelty, ja kaikki eivät pidä siitä puhumista laisinkaan mielekkäänä.  Kyse ei ole kuitenkaan siitä, etteikö ihmisen toiminnan voimakasta vaikutusta maapallon ekosysteemiin hyväksyttäisi. Yksi hankaluuksia tuottava kohta, johon osoittavat Whitney Autin ja John Holbrook kritiikissään antroposeenin käsitteestä, on sen geotieteellisessä määritelmässä. Stratigrafioiden avulla tutkittavat ajanjaksot ovat pitkiä ja kaukaisia ja kerrostumia ajoitetaan yleensä tuhansien vuosien haarukoissa. Niiden avulla on siis vaikea tutkia ihmisten vaikutusta maahan kovinkaan pitävästi, sillä kerrokset ovat vasta muodostumassa. Myöskin sen alun määrittäminen niinkin lyhyiltä aikaväleiltä, kuin teollistumisesta toiseen maailmansotaan, olisi tämän perusteella hankalaa.

Antroposeenin käsitteen vakiinnuttaminen vaatii epäilemättä lisämääritelmiä ja -tutkimusta. Kuten todettua, se asettaa tutkimuksen uuteen asemaan, jossa on päätettävä, missä vaiheessa ja millä perusteilla tällaisen aikakauden voi katsoa vaihtuvan yhdestä toiseen. Koen tässä näkyvän yhden tulevan haasteen ihmisten harjoittamalle tieteelle. Valtavan pitkäikäisiä tai -kestoisia luonnosta löytyviä prosesseja on totuttu tarkastelemaan luonnon itsensä kannalta. Ne on voitu erottaa ihmisen tekemisistä. Ihmisen muokatessa luontoa, ja varsinkin tieteen ja kehittyneen teknologian oltua olemassa ajanjaksoja, joiden sisällä voidaan odottaa tapahtuvan tällaisia muutoksia, täytyy ihmisten ottaa huomioon myös itsensä prosessin osana.

Geotieteistä peräisin oleva termi on kuitenkin päätynyt myös sen ulkopuolelle. Antroposeenista on tullut kasvavassa määrin suosittu termi ympäristökeskustelussa. Sitä kautta sen mielekkyyttä on syytä arvioida myös julkisen keskustelun kannalta. Kritiikkiä se on saanut osakseen erityisesti hyvin ihmiskeskeisestä näkökulmastaan: antroposeeni asettaa ihmisen asemaan, jossa tämän toiminta on yksin tuottanut uuden aikakauden kokonaiselle planeetan laajuiselle ekologiselle järjestelmälle.

Esimerkiksi Steffenin ja kumppaneiden artikkelissa antroposeenin katsotaan mahdollistavan termin vaaralliset tulkinnat. Mikäli muutos tulkitaan jo alkaneeksi, pysäyttämättömäksi sarjaksi, sen avulla on mahdollista argumentoida luonnon järjestelmien uudelleenmuokkaamista vastaamaan ihmisten tarpeita, välittämättä sen kummemmin luonnon säilyttämisestä. Toki termin määrittely vastaamaan haluttuja tulkintoja kuulostaa kyseenalaiselta. Toisaalta se on pelkkä tieteilijöiden luoma käsite, jolla ei tässä tapauksessa ole objektiivista pohjaa, ja sen määrittely tavalla, joka vastaa sen luojan eettisiä käsityksiä on melkeinpä odotettavaa.

Mikään tulkinta ei siis ole neutraali. Kuten todettua, harva väittää, ettei antroposeeniin liittyviä ilmiöitä olisi olemassa. Se, miten niitä määritellään ja miksi niiden luomia kokonaisuuksia kutsutaan tuottaa ongelman. Julkisuuteen tulevat tulkinnat tuottaa joku, ja tällöin on myös mietittävä, ketkä osallistuvat niiden luomiseen. Australialainen Noel Castree argumentoikin sen puolesta, että antroposeenin ympärillä liittyvään tieteellisen keskusteluun kaivattaisiin maantieteilijöiden lisäksi myös humanisteja. Castree toivoo humanistien ottavan uusia, poikkitieteellisiä rooleja ja tuovan ihmisnäkökulman keskusteluun.

Ei ole yllättävää, että ihmisten ajaksi kutsuttua aikakautta tulkitsemaan tarvitaan myös ihmisnäkökulman omaavia asiantuntijoita. Castreelle tämä vaatisi humanistien uskaltautumista ulos perinteisistä julkaisukanavistaan paikkoihin, joissa esiintyisi jo luonnontieteilijöiden julkaisuja, sekä osaavia ympäristöhumanisteja, jotka tuntevat aiheen myös luonnontieteiden puolelta. Modernin poikkitieteellisyyden ihanteen kannalta tämä kuulostaisi otolliselta idealta.

Ihmisen suhde luontoon on antroposeenin mukanaan tuomien ongelmien ratkaisussa avainasemassa. Humanisteilla voisi kuvitella olevan valmiudet vaikuttaa ihmisten näkemyksiin tästä. Vaikka antroposeenin käsite ei suoranaisesti vakiintuisi, tullaan siihen liittyvät ilmiöt varmasti kategorisoimaan tulevaisuudessa tavalla, joka voidaan esittää suuremmalle yleisölle. Tällöin keskusteluun sen tulkinnasta ja siihen vaikuttamisesta humanisteista olisi varmasti paljonkin hyötyä. Uskon, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyen monetkin humanistit pyrkivät tälläkin hetkellä vaikuttamaan ihmisten vaikutelmiin. Jotta aiheesta välitettäisiin, täytyy ihmisten ensin välittää ympäristöstä ja sen säilyttämisestä.

Jebediah Purdy North Carolinan yliopistosta kommentoikin osuvasti, että antroposeenissa eläminen tulee todennäköisesti tuntumaan täysin luonnolliselta. Se ei ole koko ihmiskuntaan yllättäen kohdistuva mullistus. Aivan kuten hyökyaallot tai hirmumyrskyt, sen haitat tulevat vaikuttamaan tietyissä paikoissa huomattavan paljon voimakkaammin. Purdy jakaa ihmiset kahteen luokkaan: niihin, jotka kokevat katastrofin ja niihin, jotka saavat siitä uutisia. Tämä ero etuoikeutettujen ja antroposeenin vaikutusten uhrien välillä tulisi näin voimistaan maailman eriarvoisuutta, aivan kuten esimerkiksi Afrikan nälänhätä on vain kaukainen tragedia pohjoismaisen hyvinvointivaltion asukkaille.

Ympäristöön ja ilmastoon liittyvän keskustelun ongelma onkin miltei liiallinen vakavuus. Vihkiytymättömälle se voi kuulostaa perättömältä pelon lietsonnalta ja tuomiopäivän ennustukselta. Sopeutuvuudessaan ihminen on hyvä asettamaan sivuun asiat, jotka eivät tunnu välittömästi merkityksellisiltä. Antroposeenin ympärille rakentuvan keskustelun haasteita, aivan kuten ilmastokysymysten kohdalla, löytyy taatusti tämän saattamisessa ihmisten mieliin. Vakavat haitat voivat ilmetä hitaasti, pitkien ajanjaksojen ylitse.

Ehkä antroposeenia ei tulisikaan pitää perinteisellä tavalla omana aikakautenaan. Sitä voitaisiin ennemminkin käsitellä holoseenin sisäisenä jaksona mahdollisessa skenaariossa, jossa sen aiheuttamia muutoksia muutoksia saadaan hidastettua siinä määrin, että holoseenin voidaan katsoa jälleen jatkuvan. Mikäli se johtaa niin huomattaviin, peruuttamattomiin muutoksiin, sen voitaisiin tulkita olevan holoseenin päättävä lyhyt murroskausi, joka johtaisi uuteen kauteen ihmisen voimakkaasta myötävaikutuksesta. Jos korostus asetettaisiin ihmisen lyhytkatseisuuden aiheuttamiin tuhoihin, sen tulkinnat ihmisen erinomaisuudesta voisivat olla vaikeampia muodostaa. Toisaalta on kysyttävä, tulisiko sitä näin tulkittuna kutsua antroposeeniksi vai joksikin muuksi.

On toki niin, ettei ihmisnäkökulman ulkopuolista tulkintaa on vaikea tehdä. Siten siitä tulee lähes väkisin jossain määrin ihmiskeskeinen. Maata tutkivat tutkijat toki pyrkivät tarjoamaan objektiivista faktatietoa, mutta hekään eivät voi paeta ihmisyyttään päättäessään, mitä mitataan ja tutkitaan, ja millä tavoin. Se, miltä planeettamme kehitys näyttäisi täysin ulkopuoliselle olennolle, jää väkisinkin hämärän peittoon.

Uskon, että antroposeenin ideaa voidaan tulla käsittelemään julkisesti runsaammin. Ilmastonmuutoksen tuomat vaikutukset alkavat näkyä konkreettisesti, vaikkakin hiipivän hiljaa. Esimerkiksi jäätiköiden sulaessa ja merenpinnan noustessa alkavat ihmiset varmasti etsiä ilmiöille kehystä, johon ne tulisi asettaa. Antroposeeni tuskin tulee kuitenkaan olemaan ainoa tai välttämättä laajinta huomiota saava tulkinta. Pidän jopa todennäköisenä, että antroposeeni jää aikansa tulkinnaksi tapahtuvasta. Menneitä tapahtumia on yleensä tapana luokitella uusin termein, näkökulmin ja kehyksin. Se ei kuitenkaan vähennä sen mahdollista arvoa. Juuri tulevaisuuden kannalta antroposeenin vakiinnuttaminen saattaa olla ratkaisevassa asemassa.

 

Kirjallisuus:

          Autin, Whitney and Holbrook, John, Is the Anthropocene an issue of stratigraphy or pop
culture?, including Comments. The Geological Society of America, GSA Today, vol 7
(2012), pp. 60-64 (https://www.eas.ualberta.ca/wolfe/eprints/GSA_Today.pdf)

          Castree, Noel, The Anthropocene and the Environmental Humanities: Extending the
Conversation. Environmental Humanities, vol. 5, 2014, pp. 233-260.
(http://environmentalhumanities.org/arch/vol5/5.13.pdf)

           Crutzen, Paul, Geology of mankind. Nature 415 (Jan 2002)
(http://www.nature.com/nature/journal/v415/n6867/full/415023a.html)

          Purdy, Jedediah, Anthropocene fever. Aeon (March 2015)
(https://aeon.co/essays/should-we-be-suspicious-of-the-anthropocene-idea)

          Steffen et al, The Anthropocene: conceptual and historical perspectives. Philosophical
Transactions of the Royal Society A, 2011, pp. 842-867
(http://www.uvm.edu/~jfarley/EEseminar/readings/Anthropocene.pdf)

          Waters et al, The Anthropocene is functionally and stratigraphically distinct from the
Holocene. Science 08 Jan 2016
(http://science.sciencemag.org/content/351/6269/aad2622)

 

tiistai, 31. toukokuu 2016

Vierivä karvanoppa ei sammaloidu - Tarkastelussa Keravalainen pillurallikulttuuri 80 – ja 90-luvuilla

WP_008488.jpg

Nk. Kessin munkki. Prisman kohdalta keskusapteekin ohi menevä osio ei enää ole ajettavissa,sillä alue on muutettu kävelykaduksi.

”Mun mielentila on Kerava state of maindi” – Heikki Kuula

Ylläoleva lainaus Heikki Kuulan Perhosveitsi-Heikki – nimellä tekemästä kappaleesta kuvaa hyvin yleisiä käsityksiä Keravasta. Ainakin noin Helsingistä päin katsottuna Keravaa on käytetty synonyymina junttiudelle ja harmaudelle. Niin siis mikä ihmeen Kerava?

                Wikipedian mukaan Kerava on kaupunki Suomessa Keskisellä Uudella maalla. Väestöntiheydeltään Kerava on Suomen kolmanneksi tiheimmin asuttu kaupunki ja osa Helsingin ”metropolialuetta”. Ihmisten mielissä kaupunki muistetaan ’70-luvun rockabillykomeetta Teddy & the Tigerseista, paikallisen nuorison pesäpallomailoihin ja nyrkkeihin luottaneesta kanssakäymisestä järvenpääläisten ja korsolaisten kanssa sekä heviyhtye Stonesta.          

Edellä sanotun perusteella voisi kuvitella, ettei tässä n. 30 kilometrin päässä Helsingistä sijaitsevassa radanvarsikaupungissa ole mitään erityistä nähtävää. Toisin asiat kuitenkin olivat vielä 1990-luvulla, jolloin nuorisoa lähialueilta kuten Hyvinkäältä ja Porvoosta saapui Keravalle erään aikanaan suositun harrastuksen, pillurallin pariin. Esim. Ylen mainiossa ”Wunderbaumin tuoksuiset karvanoppakiiturit korttelirallissa Keravalla”-arkistopätkässä Keravaa nimitetään Etelä-Suomen pillurallin keskukseksi ja Suomen parhaat - ohjelmassa Tapio Liinoja julisti Suomen parhaan pillurallin sijaitsevan Keravalla.

13288293_10209509499883892_1485299936_o. 

               Keravan pillurallissa ajettiin ns. Kessin munkkia eli Keskustan kierrosta rautatieasemalta Keravan torille ja takaisin. Asiaan kuului, että reittiä ajettiin useampi kierros joiden välissä pönötettiin torilla tupakoimassa tai läheisellä Essolla kahvilla sekä sosialisoitumassa ja tutustumassa muihin nuoriin. Auton varustukseen kuuluivat karvanopat ja termi pilluralli viittaa vastakkaisen sukupuolen huomion kiinnittämiseen. Ylen jutussa haastateltu Jukka kuitenkin oikaisee, ettei karvanopilla ja korttelirallilla juurikaan ”irtoa”. Eli aivan tavallista nuorten miesten harrastustoimintaa siis. 

               Toisaalta tapana ilmeisesti myös oli, että paikalliset nuorehkot naiset hengailivat torilla ja joskus hyppäsivät auton kyytiin. Keravan keskustassa kelpasi liftata kyytiä vaikkapa Järvenpäähän tai muualle lähialueille. Internetin ihmeellisessä maailmassa eräskin herrasmies muisteli olleensa huvittunut siitä miten nuoret tytöt odottivat kyytiä keskustan E-marketin ”lihatiski”-mainoskyltin alla. Keski-Uusimaan 11.8.2003 julkaisemassa kortteliralliin liittyvässä artikkelissa haastatellut naiset myös ilmoittivat katsastavansa poikaystäväehdokkaita pillurallin yhteydessä, eli ainakin jonkinasteista flirttiä esiintyi suuntaan ja toiseen.

 1990-luvun lama-aikoina pillurallia ajoivat nuoret miehet, joista ainakin osan elämä tuntui pyörivän lähinnä autolla ajelun ympärillä. Tai sellaisen käsityksen ainakin saa Ylen arkistopätkästä, jossa Jukka kertoo päivänsä kulusta: ”Neljän aikoihin noustaan ylös, ku ei töitä oo niin sit nukutaan, sitten valmistaudutaan ja kuuden aikoihin lähetään sit liikkeelle”. Työt ja niiden etsiminen paistavat läpi haastatteluista ja kuvaavaa on Jukan heitto ”ku töitä ei oo niin valtio maksaa bensat”. Miesten tyyliin kuuluivat jo tänä päivänä klassikoiksi muodostuneet ”amisviikset” ja takatukat. Puheenaiheina toimivat mm. autot ja milloin mikäkin.

               Vaikka pilluralli ja myöskin Kerava vaikuttavat kuinka junteilta ja primitiivisiltä, tosiasia on, että pilluralli ja Keravan tori olivat tuohon aikaan tärkeitä kohtaamispaikkoja nuorille. Esimerkiksi eräänkin kaverini vanhemmat ovat tavanneet korttelirallin merkeissä Keravan torilla. Vanhempi väki suhtautui myös paikoin penseästi nuorten autolla ajeluun. Nuorisoa on syytetty typeristä ja aikaa tuhlaavista harrastuksista niin kauan kuin nuorisokulttuuria on ylipäätään ollut ja protestanttiseen työmieskulttuuriin sopii mainiosti ”laiskojen” moralisointi. Tosiasiassa korttelirallikin tarjosi ajanviettomahdollisuuksia, mahdollisuuksia verkostoitumiseen ja ylipäätään mahdollisuuden nauttia elämästä, vaikka niitä töitä esimerkiksi ei ysärillä juurikaan ollut. Sitä paitsi mitä järkevää tekemistä jossain Keravan kaltaisessa paikassa muka on, tai siis oli? On helppoa kääntää syy pois itsestä syyllistämällä muita sen sijaan, että oikeasti pohdittaisiin järkeviä ajanviettomahdollisuuksia nuorille.

13271645_10209509500483907_184954033_o.p 

             Nykyään Keravan kaupunki ja asukkaat ovat onnistuneet kääntämään korttelirallimenneisyyden voitoksi. Vuonna 2012 lanseerattiin Kerava-karvanopat, joita on myyty tuhansittain ja vuoden 2014 aikana järjestetyissä Kerava cruising-tapahtumissa muisteltiin menneitä aikoja kokoontumalla Keravan torille autojen kera. Entisiä pilluralliaikoja muistetaan ylpeydellä, ehkä hivenen itseironisestikin, ja korttelirallista on muodostunut osa kunniakasta keravalaista historiaa ja paikallisidentiteettiä.

              Mutta mitä sitten pillurallikulttuurille kuuluu nykyään? Allekirjoittaneella ei ole harmainta aavistusta. Keravan kaduilla ei ainakaan silmämääräisesti enää korttelirallia ajeta ja autoilla elvistelykin vaikuttaisi olevan voimissaan Uudelta maalta enää Vantaan Ruskeasannan eli Rusan Shellin parkkipaikalla. Nuoriso tuntuu nykyään suosivan enemmän paikasta toiseen autolla ajelua yhden tietyn reitin kuluttamisen sijaan. Kuitenkin eräs ystäväni onnistui löytämään Keravan suositulta pussikaljoittelupaikalta Aurinkomäeltä kartan, joka mahdollisesti kuvaa nykyistä pillurallireittiä Keravalla. Tähän artikkeliin en ole sitä laittanut, sillä se on muuten täsmälleen samanlainen kuin yllä oleva kartta, vain ilman punaista viivaa ja lisäksi varustettu tussilla kirjoitetulla otsikolla ”Keravan munkki”.

Onko pillurallikulttuuri siis auttamattomasti mennyttä? Ovatko Kessin munkin kunnianpäivät jo auttamattomasti keski-ikäistyneiden miesten nostalgiaa? 

Henri Lepistö

Kirjoittaja on syntyjään keravalainen, eli turha tulla siitä huutelemaan. Suuret kiitokset erityisesti Facebookin We<3Kerava-ryhmälle ja keravalaisille tiedoista, tarinoista ja muusta avusta. Allekirjoittanut haluaa myös huomauttaa osan artikkelin lähdemateriaalista pohjaavan muistitietoon, eli virheitä voi esiintyä ja jollain toisella voi olla hyvinkin erilainen käsitys siitä, mitä Keravan torilla aikoinaan tapahtui. Muista mahdollisista asiavirheistä olen vilpittömän pahoillani, enhän tosiaan ollut vielä olemassa/asioista ymmärtävässä iässä kuumimpina pilluralliaikoina, joten joudun kokonaiskuvan muodostamiseksi luottamaan kirjoitettuihin/filmattuihin lähteisiin ja minua vanhempien tarinoihin. Kiitos.

Kuvat: Valtteri Moilanen
 

 

lauantai, 7. toukokuu 2016

Näin amerikkalaista huijataan vaaleissa – katso kuvat!

 ”Donald Trump raivostui: ’Miksi tämä toimittaja koskee minuun, mitä hänen kädessään on?’” 

Edellä oleva värikäs otsikko on tämän tekstin kirjoittamishetkellä Iltasanomien verkkoversion uusin uutinen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja koskien. Suomalaisille aihe voi tuntua kaukaiselta, mutta kukaan internetiä aktiivisesti käyttävä ei ole vaaleilta voinut välttyä. Monille Yhdysvaltojen presidentin valitsemisprosessi on kuitenkin suorastaan mysteeri. Asiaa ei kauaa tarvitse ihmetellä, sillä suurin osa vaaleja koskevista uutisista sivuaa yhtä tiettyä ärhäkkää porhoa. Iltapäivälehdet tehtailevat päivä toisensa jälkeen klikkiotsikoilla varustettuja juttuja Donald Trumpista, mutta eivät valaise juurikaan itse vaalien etenemistä. Sanomalehdet saattavat toisinaan julkaista selkeyttäviä artikkeleja, mutta ne jäävät monilta valitettavasti lukematta – iltapäivälehtien levikki kun on huomattavasti suurempi. Lisäksi yhä useampi lukee lehtensä verkossa, ja jos sanomalehti ei jaa parasta sisältöään verkkoon, se menettää monia potentiaalisia lukijoita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien nettisivujen viimeisin uutinen presidentinvaaleista on julkaistu 17. maaliskuuta.  Uutisen aihettakaan ei tarvitse montaa kertaa arvailla.  

 

Donald Trumpin suosio ulkomaalaisessa mediassa on toisaalta hyvin ymmärrettävä. Hän on näkyvä persoona, jonka sanavarasto ei ehdy ihan äkkiä. On paljon helpompaa tehdä uutisista mielenkiintoisia kirjoittamalla niitä jostain kuohuttavasta kuin asiallisesta. Tällä tavalla ehdokkaat kuitenkin pelaavat, sillä näkyvyys on heidän kampanjoidensa tarkoitus. Jo kauan ennen vaaleja alkavaan pörhistelyyn on tarvettakin, sillä Yhdysvaltojen äänestysprosessi on Suomeen verrattuna hyvin monimutkainen. Matkassa on monta mutkaa ennen kuin päästään äänestämään presidentistä. Ensimmäinen koukkaus tulee vastaan puolueiden ehdokkaiden kohdalla. Heistä kaikki eivät tule valituiksi puolueidensa viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Virallisesti mikään ei estä useampaa henkilöä olemasta ehdolla, mutta käytännössä kilpa käydään kahden henkilön välillä. Nämä kaksi henkilöä ovat myös nimittäneet puolueensa puolesta varapresidenttiehdokkaan. 

 

 Ennen kuin republikaaninen ja demokraattinen puolue ilmoittavat viralliset ehdokkaansa, on järjestettävä lukuisia puoluekokouksia sekä esivaaleja eri osavaltioissa. Puoluekokoukset ovat nimensä mukaisesta vain oman puolueen rekisteröidyille jäsenille tarkoitettuja tilaisuuksia, joissa kukin henkilö saa äänestää kerran suosikkiaan puolueen kampanjoivista ehdokkaista. Esivaalit taas voivat olla joko avoimet tai suljetut: suljetuissa saa äänestää vain oman puolueensa ehdokkaita tai edustajia. Viimeksi mainitut ovat puolueiden jäseniä, jotka asettuvat tietyn ehdokkaan puolelle. Lisäksi kukin puolue nimittää johdostaan ylempiä edustajia, jotka voivat vaihtaa kannatustaan ehdokkaasta toiseen. Puoluekokous tai esivaalit järjestetään jokaisessa osavaltiossa, minkä jälkeen eniten edustajia kerännyt ehdokas pääsee puolueensa viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Monimutkaiselta kuulostava prosessi on kuitenkin tarpeeton, sillä perustuslaki ei määrää sellaisen järjestämisestä. Kyseessä on vain kahden puolueen vakiintunut tapa valita ehdokkaansa. 

 

Yhdysvaltojen perustuslaki sen sijaan määrittelee tavan, jolla presidentti tulee valita. Vuonna 1787 perustuslakia säädettäessä keskusteltiin useista tavoista valita presidentti: suoraa kansanvaalia sekä kuvernöörien ja kongressin jäsenten suorittamaa valintaa harkittiin. Näistä ehdotuksista kuitenkin luovuttiin ja siirryttiin suosimaan Yhdysvaltojen hallinnollisen järjestelmän suosimaa kaksoisedustusta. Yhdysvalloissa on yksi lainsäädäntöelin, joka koostuu kahdesta huoneesta. Senaatti ja edustajainhuone huolehtivat lähinnä lakiesityksien antamisesta ja ajankohtaisten asioiden käsittelystä. Jokaisen osavaltion oikeus paikkoihin edustajainhuoneessa määriteltiin vuonna 1787 asukasluvun perusteella. Tähän määrään vaikuttivat vapaat henkilöt sekä orjat, jotka vastasivat jokainen yhtä kolmea viidesosaa vapaasta kansalaisesta. Edustajainhuoneen lisäksi jokaisella osavaltiolla oli oikeus kahteen senaattoriin. Tätä samaa tapaa määritellä edustajien määrä päätettiin soveltaa myös presidentinvaaleihin. Jokainen valtio saisi siis asukaslukuaan vastaavan määrän valitsijamiehiä sekä kaksi valitsijamiestä symbolina kahdesta senaattorista. 

 

Valitsijamiesten tehtävänä on äänestää presidentinvaaleissa. Aiemmin he äänestivät kahta ehdokasta, joista toisen oli oltava kotoisin jostain muusta osavaltiosta kuin valitsijamies. Nykyään äänestetään kuitenkin vain yhtä henkilöä presidentiksi. Ennen kuin valitsijamiehet voivat äänestää mistään, on heidät tietysti valittava. Jokaisella osavaltiolla, jopa kaikista pienimmillä, on aina vähintään 3 valitsijamiestä. Valitsijamiehet äänestävät kannattamaansa ehdokasta joulukuun ensimmäisen keskiviikon jälkeisenä maanantaina. Yhdysvaltain perustuslaki ei määrittele tapaa, jolla henkilöt on valittava. Yleinen tapa on järjestää asiasta äänestys. Jokainen osavaltio saa päättää siitä itse, joten periaatteessa on mahdollista, ettei yleistä äänestystä järjestetä lainkaan. Valitsijamiesten valinta on kuitenkin yksi harvoista tavoista, joilla Amerikan kansalainen voi vaikuttaa presidentin valintaan, joten äänestyksen järjestämättä jättäminen olisi vähintäänkin uhkarohkeaa. Tällä hetkellä kaikki osavaltiot järjestävät äänestyksen valitsijamiehistä. Mainea ja Nebraskaa lukuun ottamatta kaikki muut osavaltiot hoitavat asian samalla tavalla. Tämä tarkoittaa osavaltion laajuisen yleisen äänestyksen järjestämistä. Valitsijamiehiksi haikailevat henkilöt järjestäytyvät omassa osavaltiossaan kannattamansa henkilön listalle.  

13187783_10209348617261927_1540176833_n.

Käytännössä valitsijamiesvaaleissa siis äänestetään presidenttiehdokkaita valitsijamiehien sijaan. Jotkin osavaltiot eivät edes merkitse näkyville valitsijamiesten nimiä, vain heidän kannattamansa ehdokkaan. Amerikkalaisten näkökulmasta he äänestävät tulevan presidentin, mutta valitsevat vain valitsijamiehet tekemään sen heidän puolestaan. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä vain 46 % aikuisista amerikkalaisista äänestää, minkä lisäksi valitsijamiehillä on täysi oikeus muuttaa mieltään valintansa jälkeen. Heillä ei ole minkäänlaista oikeudellista velvoitetta äänestää ensimmäisenä kannattamaansa ehdokasta. Yhdysvaltojen kansalaisten kannalta kaikkein huonoin tilanne seuraisi, jos presidenttiä eivät valitsisikaan valitsijamiehet, vaan edustajainhuone. 

 

Ensisijaisesti presidentistä äänestävät valitsijamiehet, mutta tiettyjen ehtojen täyttyessä valinta siirtyy edustajainhuoneiston päätettäväksi. Periaatteessa presidenttiehdokas voi myös hyödyntää tätä mahdollisuutta kampanjassaan, sillä yleisissä vaaleissa häviävä voi olla osavaltioiden edustajien suosiossa. Jos kaksi tai useampi ehdokas saa saman äänimäärän, päätös siirtyy edustajainhuoneistolle. Tuolloin edustajainhuoneisto voi valita kolmesta presidenttiehdokkaasta. Aiemmin vastaava tilanne oli huomattavasti ongelmallisempi, sillä perustuslain toisen artiklan mukaan presidentti oli aina valittava ennen varapresidenttiä. Tuolloin tuli äänestyksessä myös antaa äänensä kahdelle ehdokkaalle, mutta kumpaakaan valituista ehdokkaista ei tarvinnut asettaa ensisijaiseksi. Vuonna 1800 federalistit kuitenkin hävisivät vaalit, koska kaksi republikaanien ehdokasta sai eniten ääniä, mikä herätti keskustelua järjestelmän ongelmallisuudesta. Nykyään valitsijamiehet äänestävät erikseen presidentistä ja varapresidentistä. Tasatilanteessa siis edustajainhuone valitsee presidentin ja senaatti varapresidentin. Näin saatetaan välttää yhden puolueen hallinnoima valinta. 

 

Erityisesti kysymys tasatilanteesta herättää ajatuksia järjestelmän tasa-arvoisuudesta. Tuolloin osavaltioiden asukkaiden kuuntelemisen sijaan valittaisiin nimenomaan osavaltioiden johdon mielen mukaisesti. Jotkut ovatkin spekuloineet, että Yhdysvaltain perustuslakia säätäneiden tarkoituksena olikin pitää valta osavaltioilla. Jos asian tulkitsee näin, on amerikkalaisten mielikuva vaikuttamisesta vähintäänkin vääristynyt. Tästä viestii sekin, että amerikkalaiset odottavat yleisten gallupien voittajan tulevan valituksi presidentiksi. Toisinaan näin ei tapahdu, minkä seurauksena syntyy yleistä närkästystä ja vaatimuksia valitsijamiehiin perustuvan järjestelmän hävittämisestä. Presidentinvaalien lopputulosta voi joka tapauksessa pitää jossain määrin epäoikeudenmukaisena, sillä on mahdollista, ettei eniten ääni saanut ehdokas voita. Äänet lasketaan osavaltioittain, ja osavaltiossa voittanut ehdokas saa myös kaikkien muiden kyseisen osavaltion valitsijamiehien äänet. Tällöin toinen ehdokas olisi voinut voittaa äänien määrässä, mutta hävitä kuitenkin osavaltioiden määrässä. 

 

 Järjestelmässä pienten osavaltioiden mielipiteet jäävät kuulematta, vaikka joskus kuuleekin väitettävän, että perustuslaki antaisi etua niille valitsijamiesten määrässä. Esimerkiksi Columbian liittopiiri, joka ei oikeastaan ole osavaltio eikä siksi saisi yhtään valitsijamiestä, saa lain suojan turvin kolme ääntä. Käytännössä kuitenkin jo 11 suurimman osavaltion äänet ratkaisevat vaalien lopputuloksen. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko järjestelmää arvostella juuri tästä syystä, sillä suurin osa Yhdysvaltojen asukkaista luonnollisesti asuu suurissa osavaltioissa. Presidentinvaalien lopputuloksen voitaisiin siis katsoa heijastavan enemmistön päätöstä. Ongelmaksi muodostuu minun näkökulmastani tässä tapauksessa massojen valta vähemmistöjen yli – saman ongelman voi löytää jokaisesta välillistä demokratiaa noudattavasta maasta. Toisaalta välillinen demokratia myös ratkaisee ongelmaa osittain, sillä myös Yhdysvaltojen presidentin tulisi periaatteessa ajatella omaa poliittista sitoumustaan pidemmälle.  

 

En voi olla ihmettelemättä, ovatko vaalit amerikkalaisille yhtä sekavat ja kysymyksiä herättävät kuin minulle. Monivaiheisia äänestyksiä edeltävät väittelyt ja poliittiset puhetilaisuudet näyttäytyvät loputtomana verkkona, josta on hankala löytää muuta kuin tyhjää retoriikkaa. Kampanjoinnin tarkoitus on kuitenkin selkeä Yhdysvaltojen presidentinvaalien rakenteen näkökulmasta. Melun, metelin ja melskeen pitkäaikaisuus ja alati kiihtyvä tahti selittyvät monivaiheisella valintaprosessilla, jonka vuoksi ehdokkaiden on ensin päästävä puolueensa suosioon. He keskittyvät aluksi vain yhteen osavaltioon puoluekokouksen tai esivaalien edellä. Ehdokkaiden on taitettava peistä paitsi oman puolueensa, myös toisen puolueen ehdokkaiden kanssa. Yleensä tämä hoidetaan jakamalla ehdokkaan käytettävissä olevat aika ja raha osavaltioiden eri alueiden kesken. Vastustaja voidaan usuttaa hämäyskampanjan avulla heikolle alueelle, joka vaatii tältä paljon rahaa ja panostusta. Tällä välin ehdokas kahmii ääniä helpommin taivuteltavalla alueella, jolla on jo hieman perustaa suosiolle. Ehdokkaan on kuitenkin muistettava lojaaleja äänestäjiään ja oltava esillä, minkä vuoksi on tärkeää päästä mielipiteineen päivän polttavaksi puheenaiheeksi. Se saattaa vaikuttaa joidenkin näkökulmasta naurettavalta, mutta tuo näkyvyyttä ja muistuttaa äänestäjiä ehdokkaan olemassaolosta. 

 

Nita Mäenpää 


Teksti perustuu A.S. Belenkyn kirjaan Understanding the Fundamentals of the U.S. Presidnetial 

Election System, minkä lisäksi olen hyödyntänyt Yhdysvaltojen kansallisarkistoa, sanomalehtien 

tilastoja sekä amerikkalaisia äänestämiseen ohjeistavia sivustoja. 


LÄHTEET: 

Belenky, A.S. 2012: Understanding the Fundamentals of the U.S. Presidential Election System. 

Springer-Verlag Berlin Heidelberg, Heidelberg.

Yhdysvaltojen nettikansallisarkisto:  Tally of Electoral Votes for the 1800 Presidential Election 

Sanomalehdet: 

The New York Times, 24.3.–30.3.2016 

CNN, 30.3.2016 

Iltasanomat, 30.3.2016 

MUUT LÄHTEET: 

Project Vote Smart  

KUVA:

https://www.flickr.com/photos/wolfsavard/