Heinäkuussa 2010 päätimme kaverini kanssa matkustaa Ukrainaan hetken mielijohteesta. Päätökseen vaikuttivat Itä-Euroopan halpa hintataso, kiinnostus Kiovaan ja sen lähistöllä sijaitsevaan Tšernobylin onnettomuusalueeseen sekä huhut ukrainalaisten naisten avuista. Matkaan valmistauduttiin muutama päivä – pakollisia hankintoja olivat lentoliput ja matkavakuutus. Varasimme etukäteen matkan Tšernobyliin SoloEast Travelin kautta ja buukkasimme huoneet hotelli Rus Accordiin.  Itse opettelin auttavasti translitteroimaan ukrainan kieltä ja tutustuin maan historiaan.

Matka alkoi hilpeästi, mutta onnahdellen. Myöhästyimme ensimmäisestä junasta istuttuamme baarissa tovin liian kauan. Seuraavalla junalla oli mahdollista ehtiä lennolle, joten kaikki ei ollut vielä pilalla, uudet liput jouduimme kuitenkin ostamaan. Selvisimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle – aikaa oli vielä ruhtinaallisesti, joten päätimme kuluttaa sitä The Oak Barrel Irish Pubissa. Tammitynnyri tarjosi kohtalaisen valikoiman suomalaisia pienpanimo-oluita ja irlantilaisia viskejä. Aika tosiaan lentää, kun harrastus on mieleinen. Mutta, kuinka vaikeaa oppiminen voikaan olla? Havahduimme viimeiseen kuulutukseen Ukraine International Airlinesin lennolle Helsingistä Kiovaan – ainoat nimet, jotka mainittiin, olivat omamme – käytännön oppitunti numero kaksi. Tyyliimme ei kuulunut turhaan kiirehtiä, joten tuoppi tyhjäksi ja portille. Siellä odotti lentoemäntä ja tyhjä bussi, joka kuljetti meidät lentokoneelle. Noustuamme koneeseen kukaan ei hymyillyt, mutta aplodit saimme. Lento kesti reilut kolme tuntia, sisälsi kehnon pasta-aterian ja olutta sekä viiniä niin paljon kuin janoonsa tarvitsi.

Boryspilin kansainvälisellä lentoasemalla vaikeudet jatkuivat. Ulko-ovella avulias paikallinen halusi kantaa matkalaukkujamme ja ohjata meidät taksiin. Emme antaneet hänen koskea tavaroihimme, mutta suostuimme siihen, että hän etsii meille ajoneuvon ruuhkan keskeltä. Ensimmäiseksi laupias ukrainalainen ohjasi meidät lentokentän editse kulkevan, monikaistaisen tien toiselle puolelle. Siellä hän esitteli mustan BMW:n, jonka kyydissä istui jo valmiiksi kolme miestä. Autossa ei ollut minkäänlaista taksi tunnusta – tällaisista kulkupeleistä matkaoppaat olivat varoittaneet: niihin ei pitäisi nousta. Kieltäydyimme pimeästä uhasta, mutta avustajamme kaivoi taskustaan suttuisen lapun ja kertoi sen olevan kuitti – kaikki oli hänen mukaansa kunnossa. Ei vakuuttanut, joten seuraavaksi meidät ohjattiin vihaisesti tööttäilevien autojen välistä takaisin tien toiselle puolelle. Siellä pääsimme viralliseen taksiin ja hinnaksi ilmoitettiin 50 euroa. Suostuimme, mutta kuten myöhemmin ilmeni, oikea hinta olisi ollut korkeintaan 30 euroa ja halvimmillaan kympin.

Automatkan alkaessa tunnelma oli kuitenkin hyvä ja ukrainalaista liikennekulttuuria oli hieno seurata. Leveät moottoritiet ja holtittomat autoilijat olivat jotain, mihin suomalainen ei nopeasti totu. Liikenteessä pätivät Darwinin opit: vahvat ja nopeat menestyivät. Ohituksia tapahtui sekä pientareen puolelta että rekkakaistojen kautta. Torvet soivat malttamattomasti. Autoja oli laidasta laitaan – Porscheja ja Ferrareita näki 30 kilometrin matkalla enemmän kuin Suomessa vuoden aikana, mutta niin myös Ladoja. Koko matka ajettiin ikkunat auki – lämpötila oli moottoritien mittareiden mukaan 38°C, vaikka olikin jo ilta ja lähes pimeää. Ukrainalainen popmusiikki raastoi korvia, mutta samalla huvitti kiihottunutta mieltä.

Kiovan laitakaupunki oli tyypillistä neuvostoliittolaisen arkkitehtuurin jylhää, betonista Hruštšovka-viidakkoa. Keskustan lähestyessä alkoi näkyä myös moderneja pilvenpiirtäjiä, luksusliikkeitä ja lasvegasismaista valosaastetta – kontrasti oli valtava. Ydinkeskustassa vauhti ei juuri hiljentynyt ja liikennevaloihin pysähdyttiin vain, jos oli pakko. Punainen väri ei sinänsä ollut este eikä edes hidaste ja joskus päinvastoin. Hotel Rus Accord oli valtava ja kolkon näköinen 1970-luvun lopun neuvostoihanteen mukainen rakennus. Sen sijainti oli erittäin hyvä – keskustassa aivan Kiovan olympiastadionin vieressä. Sisään ajettiin puomivartioidusta portista – alueelle ei ollut ulkopuolisilla asiaa. Vastaanotossa näytimme voucherimme, sen lisäksi haluttiin passimme. Huoneet olivat korkealla ja näkymät hyvät. Pikkolo kieltäytyi ehdottomasti tipistä. Seuraavaksi oli löydettävä syötävää, joten nousimme hotelliravintolaan. Tarjolla oli lihasta tehtyä seljankaa.

Elämä janottaa. Kattoravintolassa halusi baarimikko nähdä henkilöllisyystodistuksen. Koska passimme olivat alakerrassa, oli näytettävä ajokortteja. Jostain syystä ne huvittivat kovasti. Mies hanan takana pyysi myös kaverinsa katsomaan ja kyllä he nauroivatkin suomalaisille körkorteille. Olutta kuitenkin löytyi ja hinta – neljän tähden hotellin kattobaarissa – oli puolitoista euroa. Seuraavaksi olivat meidän naamamme kaikkea muuta kun vakavat. Igoreita ihmetytti, jolloin kerroimme, että Suomessa olut voi maksaa helposti kuusikin euroa. He pohtivat, pystyisivätkö ikinä juomaan maassamme. Jätimme herroille tippiä ja lähdimme valloittamaan yötä.

Aamulla oli löydettävä Tšernobyl-oppaamme Sergei. Hänet tapasimme Itsenäisyydenaukion kupeesta. Matka kohti Tšernobylia alkoi Mersun Sprinter-minibussilla. Mukana oli ainakin ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja. Kiovan ulkopuolella tiet olivat kuoppaisia ja kapeita. Ikkunoista vilkkuivat hökkelikylät, jotka elivät maanviljelyksestä. Pihoilla oli valtavia kukkoja ja savupiippujen päällä kattohaikaroiden risupesiä. Pellot näyttivät äärettömiltä. Bussin screeniltä kiinnostuneille esitettiin ydinvoimalaonnettomuuden taustoja – itse olin liian kiinnostunut maisemista.

 

Kissa Tšernobylissa

 

Tyypillinen säteilystä varoittava kyltti

Reilut sata kilometriä ja saavuimme Tšernobyliin. Kissanpennut telmivät nurmella niin kuin kenen tahansa etupihalla. Vanhukset hoitivat askareitaan kaduilla ja pihoilla. Käytössä oli myös huoltoasema ja kauppa. Leninin patsas vahti aluetta kukkaistutusten keskellä. Kaupunki olisi voinut olla mikä tahansa pieni keskittymä rikkomassa Ukrainan maaseutua. Oudosta historiasta kielivät kuitenkin kaupungin putkitus, joka oli pitänyt siirtää maan päälle korkeiden säteilyarvojen vuoksi, ja hylätyt sotilasajoneuvot, joiden eteen oli kiinnitetty säteilystä varoittavia kylttejä. Kokoonnuimme lahoavaan tupaan ja läpi käytiin säännöt, joita olisi ehdottomasti noudatettava alueilla joihin tutustuisimme. Opasta oli toteltava, asfaltilta ei saanut astua sivuun, eläimiin tai esineisiin ei saanut koskea, oli pysyttävä ryhmän mukana.  Vaaroiksi mainittiin puolivillit kulkukoirat, säteily, alueella edelleen asuvat ihmiset ja villieläimet. Säteilyn varalle saimme geigermittarit. Lopulta vaihdoimme rakennusta nauttiaksemme lounaan. Tarjolla oli viisi ruokalajia, muun muassa ukrainalaista hirveä, kalaa ja pataruokia. Juomaksi saimme savukaljaa ja simaa.

Lounaan jälkeen Sprinter lähti kohti onnettomuusalueen reaktoreita – mutaisilla teillä 2,9 litraisesta oli otettava kaikki irti. Matkalla tutustuimme henkensä menettäneiden palomiesten muistomerkkiin. Prypjat-joen ylittävältä sillalta näimme vihdoin reaktorit kaukaisuudessa. Pidimme pienen tauon, jolloin oli mahdollista kuvata näkymiä ja polttaa savuke. Matka jatkui ja oppaamme selitti näkemiemme rauniokasojen olevan tuhottuja kyliä – ne hävitettiin onnettomuuden jälkeen, jotta asukkaat eivät muuttaisi takaisin. Sergein särähtävästi murtava englanti ja puheen lujaäänisyys sekä miljöön läsnä oleva jännite tehostivat kerrontaa ja estivät pitämästä hänen väritettyjä tarinoitansa täysin liioiteltuina.

Muutaman kilometrin jälkeen näimme valtavan, kylmän sodan aikaisen, salaisen tutkajärjestelmän Duga 3:n. Sen tehtävänä oli aikoinaan häiritä HF-radiotaajuusalueita ja auttaa mannertenvälisten ohjusten torjumisessa. Lopulta saavutimme ydinvoimala-alueen jäähdytysaltaana käyttämän tekojärven ja jäähdytyskanavan. Lauhduttimet olivat aivan lähellä. Reaktorien vieressä olevan toimistorakennuksen edessä oli Ukrainan armeijan sotilaita – heitä ei oppaan mukaan saanut kuvata. Kameran menettämisen ja sakon uhasta huolimatta bussissa oli tavallista innokkaampia kuvaajia. Jostain syystä räjähtäneen nelosreaktorin päälle rakennetun sarkofagin takaosaa ei olisi myöskään saanut kuvata. Kierrettyämme ydinvoimala-alueen saavuimme onnettomuustyömaan uhrien muistomerkille, joka on Tšernobylin alueen suosituimpia kuvauskohteita. Säteilyarvot olivat korkeat, mutta eivät vielä vaaralliset. Kun kuvaustauko oli ohi, lähti bussimme kohti punaista metsää. Enää se ei ollut punainen, kuten 1980-luvun lopulla, mutta reissun korkeimmat säteilyarvot mittasin juuri siellä. Geigermittari näytti kuutta mikrosievertiä tunnissa – vertailun vuoksi aamupalalla Kiovassa vastaava lukema oli oppaan mukaan 0,22 mikrosievertiä. Tavallisesti ihminen vastaanottaa alle kymmenen mikrosievertiä päivässä, joten kuuden tunnin kiertoajelullamme saavutimme vähintään kolmen päivän normaali annoksen säteilyä – mahdollisesti huomattavasti enemmänkin. Tsernobylin onnettomuustyömaalla vuonna 1986 olleet altistuivat keskimäärin 6 sievertille tunnissa, eli 6 000 000 mikrosievertille, ja monet heistä kuolivat kuukauden sisällä.

 

Jäähdytyskanava ja reaktorit, onnettomuusreaktori 4 vasemmalla

 

Prypjatin kaupunginkyltti

Metsän jälkeen jäljellä oli vielä matkan hienoin kohde: Prypjatin autiokaupunki. Kaupungin tyylitellyssä kyltissä luki perustamisvuosi 1970 – pystytetty toistakymmentä vuotta ennen onnettomuutta. Täälläkin oli ihmisiä töissä, muun muassa kuorma-autokuski ja portinvartijoita kaupungin rajalla. Ei terveellisin työympäristö. Ensimmäiseksi tutustuimme hotelli Polissyjaan. Se on kaupungin korkeimpia rakennuksia ja kattohuoneiston sviitin valtavista ikkunoista näki kaupungin keskusaukion, kaukaisuudessa reaktorit ja Valko-Venäjän rajan. Aukion toisella puolella oli korkeita hallintorakennuksia, joiden katolla oli edelleen sirppi ja vasara -tunnukset. Miljöö on erinomaisen tuttu Call of Duty 4: Modern Warfarea tai S.T.A.L.K.E.R.-pelisarjaa pelanneille. Alueella on kuvattu myös elokuva Chernobyl Diaries 2012.

Hotellin vieressä oli kulttuuripalatsi. Sen seiniä koristivat sosialistisista ihanteista kertovat maalaukset – naiset tuottivat ruokaa ja miehet työskentelivät raskaan teollisuuden parissa. Palatsin liikuntasalin seinällä oli kuvia lentopallojoukkueista – ilmeisesti eräs naisten joukkue oli menestynyt erinomaisesti neuvostoliigassa. Tyhjentynyt lentopallokin näkyi kelluvan vesilätäkössä keskellä lahonnutta lattiaa. Seinäkello näytti kymmentä vaille kahta. Ajan pysähtyneisyys tuntui konkreettisena: 1980-luvun neuvostoliittolainen tunnelma puhalsi kasvoille, joskin hieman rapautuneena ja homeisena. Salin valtavista, lasittomista ikkunoista näki kaupungin huvipuiston – sinne kävi kulkumme seuraavaksi.

 

Autiokaupungin keskusaukio, oikealla kulttuuripalatsi

 

Maailmanpyörä nähtynä kulttuuripalatsin liikuntasalista

Puisto itsessään oli rappioromanttisen silmiä hivelevä, mutta myös klassisen makaaberilla ja hermoja kiihottavalla tavalla karmivakin. Kuuluisa maailmanpyörä varjosti helteistä kesäpäivää. Törmäilyautot rapistuivat hiljalleen kaarevien koivujen alla, seuranaan vain villieläimet ja satunnaiset turistiryhmät. Lipunmyyntikoju odotti tyhjillään ilman toivoa maksavista asiakkaista. Historiaa tuntemattomat saattoivat kuulla kaikuja lasten riemunkiljahduksista. Todellisuudessa lapset eivät koskaan viettäneet puistossa koko päivää kesäistä, korkeintaan nyyhkyttivät sen liepeillä – sitä ei nimittäin ikinä ehditty avaamaan. Oppaan geigermittari mittasi korkeat säteilyarvot huvipuiston viemärinkannen päältä. Hänen mukaansa sen avaaminen olisi ollut hengenvaarallista – viemäriverkosto oli kuolettava jopa rotille. Sprinter jatkoi matkaansa ja toi meidät Prypjatin uimahallin eteen. Kattorakennelmat olivat osin romahtaneet, mutta altaan kaakelointi oli yllättävän hyvässä kunnossa. Vedettömän altaan pohjalla oli sekalaista romua. Tyhjyyden saattoi aistia – valtava määrä infrastruktuuria oli haaskattu turhan onnettomuuden takia.

Viimeinen rakennus, jonka Prypjatissa näimme, oli koulu. Luokat näyttivät rapistuneilta, mutta liitutaulut olivat paikoillaan – kirjoitukset tosin olivat turistien töherryksiä. Pulpetteja oli pinottu kasoihin, mutta joissakin luokissa ne olivat vielä istumajärjestyksen mukaisissa asetelmissa. Koulukirjoja löytyi sieltä täältä – erään kansikuvassa Lenin-setä kuiskutti polvellaan istuvalle tytölle. Yhden luokan takaseinässä oli suosikkioppilasjärjestelmän jäänteet. Viikon menestynein oppilas oli merkitty tähdellä. Irrallisia nukkeja näkyi lattioilla kuin muistuttaen kohtalosta, jonka 50 000 asukkaan kaupunki koki. Käytävillä lojui kuolleita lintuja ja vuohenkallolle oli aseteltu vanitasmaisesti kaasunaamari – Mortui vivos docent. Erään ruotsalaisnaisen naamaa vääristi suru – kauhunsekainen sääli täytti hänen sydämensä, kuten hän myöhemmin minulle kertoi. Naulakoiden vieressä oli pikkuhukkamaisia opetustauluja, joissa neuvottiin hätäpoistumisreittejä. Neuvostoliittolaiset ovat aina olleet hyviä piirtämään tekniikkaa ja taktiikkaa esittäviä opetustauluja. Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan harjoittamat kasvatusmetodit olivat havaittavissa joka puolella. Käytävässä oli myös helakan punainen banderolli, jonka sanoman sisältöä ei ehkä ole kovin vaikea arvailla.

 

Vanitasmainen asetelma

Tšernobylin alue tuntuu muuttumattomalta ja aika siellä pysähtyneeltä, mutta ennallaan se ei tule kuitenkaan säilymään, vaan se rapistuu lopulta pelkäksi kasaksi tomua. Ehkä siellä joskus vielä asutaan. Kohteeseen kannattaa tutustua vielä, kun ehtii.

Paluumatkalla näimme vielä jäähdytyskanavan suuret monnit. Opas heitteli sillalta leipää ja hetken päästä kalat söivät kilvan. Altaassa elää kuulemma myös valtavia albiinomonneja, mutta itse en niitä nähnyt. Parikymmentä kilometriä Kiovan ulkopuolella näimme moottoripyöräonnettomuuden karut seuraukset – jännittävän liikennekulttuurin varjopuolen. Kiovassa ruotsalaisten ryhmä pyysi meitä viettämään iltaa heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä kiertelimme katselemassa Kiovan nähtävyyksiä. Lypkyn kaupunginosa – pyhän Mikaelin kirkko, pyhän Sofian luostari, Bohdan H’melnytskyin patsas ja Kiovan hallintorakennukset – oli nopeasti nähty. Päätimme tutustua lähemmin Itsenäisyydenaukioon – paikallisesti Maidaniin. Täällä oli syntynyt kuusi vuotta aikaisemmin Maidanin henki, oranssi koalitio. Tällöin opiskelijat järjestivät aukiolla joukkomielenosoituksia vastustaessaan väärennettyjä vaalituloksia. Nyt oli lämmin ja rento kesäpäivä. Miliisit kävelivät pareittain liikenteeltä suljetulla pääkatu H’reštšatykilla. Lapset leikkivät Globe-kauppakeskuksen portailla ja ostivat jäätelöä aukion kioskeista. Turistit kuvasivat Maidan Nezalezhnostin nähtävyyksiä: tärkeimpiä talousrakennuksia ja hotelleja, Tšaikovski konservatoriota, Lachin portteja, Kiovan perustajien ja itsenäisyyden monumentteja, suihkulähteitä ja taidetta.

Oli mahdotonta kuvitella vuosien takaisia joukkoliikkeitä, saati ennustaa neljän vuoden päästä puhkeavaa kriisiä, joka toisi paikalle jälleen satojatuhansia mielenosoittajia. Kaikkea jaksaa vain aikansa, joten otimme taksin ja lähdimme kauemmas keskustasta. Taksikuski kertoili Kiovasta ja omasta elämästään. Miehen retoriikan toistava rytmi ja intensiivisyys estivät meitä sivuuttamasta sanoja turhana jaaritteluna. Vaikka mies oli vanha, puhui hän erinomaista englantia, mikä oli hyvin poikkeavaa matkalla. Näimme vielä Ukraina-palatsin, joka oli todellinen mallikappale 1970-luvun alun itäarkkitehtuurista. Yöllä katselimme samoja rakennuksia erilaisessa valaistuksessa ja mielentilassa. Aamulla oli lähdettävä kohti Suomen kesää.

Matkaajille tiedoksi, että vodkaa saa ottaa lentokoneeseen vain viisi litraa, jos haluaa välttää ongelmia ja lentokentän takahuoneita.

Matkoillani hioutuneita ajatuskulkuja. Nykypäivän hektisessä maailmassa pohdimme toimintamme suuntaa menneisyyden painolastien ja tulevaisuuden mahdollisuuksien ristipaineessa. Jos pää tuntuu tyhjältä – tai liian täydeltä – saattaa kulttuurivaihto olla ratkaisu. Matkailulla on kliseisesti mahdollisuus avartaa. Se auttaa ymmärtämään globalisoituvaa, moniarvoistuvaa ja nopeassa muutoksessa olevaa maailmaa – uudet näköalat ja kokemukset helpottavat selviytymistämme näennäisessä historiallisessa kaaoksessa ja eteemme sattuvissa yllättävissä kollektiivisissa tai henkilökohtaisissa kriisitilanteissa. Tutustuminen uuteen auttaa myös paljastamaan meihin pesiytyneen kollektiivisen itsepetoksen ja harhamme – stereotypiat. Vieraita kulttuureja ei kannata ylenkatsoa. Vaatimattomuus ja nöyryys suuren maailman rannattoman todellisuuden ja laajan kulttuurien kirjon edessä saattaa osoittautua erittäinkin viisaaksi. Itsekriittisyyden kasvattaminen ja toisenlaisten arvojen ja ihanteiden ymmärtäminen on välttämätöntä, jos haluamme tulla toimeen keskenämme. Ajoittain maailma saattaa toki tuntua armottomalta ja julmalta paikalta. Mutta vaikka minua on monta kertaa yritetty huijata ulkomailla ja minusta on muutenkin yritetty hyötyä, on Biasin lausahdus: ”Polloi kakoi”, kako. Kokemusteni perusteella ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti pahoja, vaan suurin osa heistä on ystävällisiä ja vieläpä pyyteettömän auttavaisia. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.  Kokeile sinäkin!

Mikael Silvennoinen

Kirjoittaja, joka pyrkii kertomaan teille maailmasta universaalin mediumin avulla.